Silvernoise: Light Up the Lake

Omakustanne

Onni on oma rauha. Etenkin musiikin saralla sellainen voi olla parhaimmillaan innoittavaa seesteisyyttä huokuva paikka, jossa saa keskittyä luomisprosessiin ilman paineita ja aikatauluja. Silvernoise on nimi, jonka takaa löytyvä Antti Silvennoinen työsti kiireettä kasaan sooloalbuminsa lapsuuden kesämökille kasatussa tietokoneettomassa studiossa. Ympäristö vaikutti taatusti myös lopputulemaan, kun järvimaisemia tuijotellen syntyi raita toisensa perään kaihoisan synaista poppia. Seuranaan tekijällä oli kuuleman mukaan lähinnä kissansa.

Omakustanteisen pitkäsoiton kuusi kappaletta ja vajaa 33 minuuttia korostavat musiikin elokuvamaisia sfäärejä, joissa kokonaisuuden on tarkoitus olla osiansa mittavampi. Yksikään kipale ei mahdu alle neljään ja puoleen minuuttiin, eikä melankolisuuteen taipuvainen muoto juuri kiristä vauhtia tanssilattiat silmissään. Nimikappale Light Up the Lake omaisi periaatteessa voittajan kortit sinkkusaralla, mutta biisi pidetään hitaana sekä tunnelmallisena, eikä Silvernoise muutenkaan lähde tyhjentämään halpoja pajatsoja pikavoitot silmissään. Toisinaan tuo on etu, mutta kuuden raidan joukkoon olisi suonut osuvan yhden ’helpommankin’ synapoppiksen, ihan jo silkan vaihtelun nimissä.

Bent Surface käy toki nopsasta jytkeestä, mutta veikeästi kääntyilevä pop on kaikkea muuta kuin simppeliä säksätystä. Silvernoisen musiikissa näennäinen suoruus osoittautuukin usein monikerroksiseksi peilitaloksi, jossa analogiset soundit ja asianmukaisen kasariset efektit leikkivät alati ajan kaltaisilla tekijöillä. Kuulijaa tökitään korvaan ns. tutuilla jutuilla, mutta samaan aikaan vetoa on niin sivu- kuin syvyyssuunnassa, eikä tekijää pääse syyttämään ainakaan ylimalkaisista linjauksista.

Tekstit ovat L.A. Dolkartin kynästä ja ne esittää englanniksi Maaro Gali. Tarina ei kerro, missä määrin – jos mitenkään – Silvennoinen on ohjeistanut tekstien tekijää tai niiden esittäjää, mutta lopputulos on yllättävänkin ehyt sekä selkeitä teemoja sisältävä. Luonto ja luonnonvoimat ovat toistuvasti läsnä, vaikka usein kyse on samalla tulkintani mukaan ihmisten välisistä tunteista, ajatuksista sekä aikeista. Tuli on tulta, tuuli tuulta ja silti jokaisen pinnan alla voi olla toinen maailma, tulkinta ja kulma.

Kuusi kipaletta on kovin niukka kerta-annos ja kun materiaalin taso selvästi notkahtaa vielä jälkimmäisellä puoliskolla, jättää Light Up the Lake itsestään lievästi keskeneräisen vaikutelman. Aineksia on, melankoliaa osataan muokata kerroksellisiksi kentiksi, mutta fokus tuntuu toistuvasti lipuvan samettisten äänikenttien lomasta jonnekin tarpeettoman kauas. Oliko rauhaa sittenkin liikaa?