Barlast: Imitation Game

Omakustanne

”Isä, onko tämä oikeaa musiikkia?”

Havahduin ajatuksistani kysymykseen, kun kuuntelin Imitation Game -albumia jo aika monetta kertaa. Nähtävästi liian monetta, jälkikasvun reaktioista päätellen. Niin, katsos musiikilla ei ole rajoja ja lehmänkin ammuminen voi olla osa isompaa teosta, selitin. Vastaukseni hyväksyttiin kaiketi jollain tasolla, mutta itse kysymys osui aika ovelasti. Mitä on oikea musiikki? Onko se vain ihmisten luomaa, vai olemmeko me ainoastaan yksi tekijä isommassa kaavassa? Kuka voi sanoa, mitä musiikki on – ja ei ole?

Folkjazzyhtye Barlast ei kuulijoitaan kieltämättä helpolla päästä Imitation Game -albumillaan. Tällä erää akustista äänikenttää on rikastettu niin kenttä-äänityksillä, kuin tekoälyn tuotoksillakin. Bittibuustattu folk-laulaja Amanda Kauranne sekoittuu siis akustisten soitinten, elektronisten elementtien ja kaiken muun sekaan. Saatteessa pohditaan tekoälyn roolia, sekä ihmisen asemaa tässä kaikessa. Pohdinta tekoälyn roolista ja mahdollisista eettisistä probleemista ovat toki yksi taso, mutta itse keskittyisin lopputulemaan. Mitä Imitation Games antaa äänitaiteensa puolesta?

Hurmokselliseksi messuksi kasvava Koddona mina Del 3: Iltasella koettelee kaikkia ulkorajoja, kun taas Augusta från Kodböle Del 2: Där växte en lind muodostaa periaatteessa kahteen osaan jakautuvan kokonaisuuden herkemmän puolen kärkipisteen. Barlast ajaa hetkittäin äänet hiljaisuuden partaalle, mutta iso kuva edellä mennään alati. Erilaiset puupuhaltimet soivat monisyisesti, lehmänkellot kilisevät hetkittäin tarpeettomankin jatkuvasti ja Koddona mina Del 1: Laitumella venyttää hetkensä äärimmilleen.

Lehmien ammuntaa imitoidaan soittimin ja varmasti myös elektronisemmin, kenties jopa tekoälyn tavoin. Moni haluaa ripustautua alkuperäisen lähteen merkityksellisyyteen, mutta minulle äänet ovat yhtä merkityksellisiä, olivat ne sitten mistä tahansa lähtöisin. Musiikki, kuten myös äänitaide, on osasten keskinäistä jännitettä, taikaa ja yhteistyötä. Miksi jotkin äänet miellyttävät minua, miksi jotkin ääniyhdistelmät ärsyttävät? Kysyä voi vaikka maailman ääriin saakka, tai sitten antaa vain korvien tehdä havaintonsa.

Imitation Game on minusta parhaimmillaan oivaltava ja uusia linjoja avaava teos, jolla yhtye kokeilee rohkeasti rajojaan niin äänitaiteen kuin teknologiankin parissa. Tämä on musiikkia, ihan oikeaa ja aitoa musiikkia, joka vain kuulostaa erilaiselta – mutta niinhän kaikki lopulta kuulostaa. Barlast ajaa ehkä laumaansa jo tarpeettomankin pitkälle, uskoessaan kellojen ja ulisevien äänten voimaan, mutta ainakin ryhmä tekee asiansa suurella sydämellä.