Janne Westerlund: Sisar

If Society

Mitä on suomalainen synkkyys 20-luvun mullistuneessa ja erilaisten konfliktien mustaamassa maailmassa? Janne Westerlundin Sisar-albumi jatkaa artistin matkaa kylmäävän kauniin ja kivuliaan upean folkin saralla, jakaen vastauksiaan kaikkitietävyyden syntiin sortumatta. Herran nimi yhdistetään usein mm. Circle ja Plain Ride -yhtyeisiin, mutta soolotuotannon saralla Westerlund on kulkenut jo pitkään tyystin omia polkujaan.

Reilu kaksi vuotta sitten ihastelin pehmeällä tavalla synkän Talvikaravaanin kulkua. Westerlund oli löytänyt suomesta itselleen kielen, jonka voima sekä väkevyys veti hiljaiseksi. Musiikissa akustiseen kitaraan, banjoon ja niukkuuteen luottava folk tervehti ison maailman bluegrassia vähin elein, sivuun kääntyvin liepein. Talvikaravaanin karu minimalismi oli hetkittäin miltei brutaalia, jättäen itsestään syvän muistijäljen.

Sisar on kuudes soololevy, jonka sukulaisuus edeltäjäänsä on selvä. Viisihenkiseksi kasvanut yhtye soittaa nyt kiistatta aiempaa isommin, vivahteikkaammin ja syvemmin, eikä vierailijoiltakaan ole suljettu studion ovea. Ääntä on enemmän, se on monipuolisempaa ja osasista kasvaa monesti suorastaan päälle rullaavaa folkrockin taontaa. Tavallaan Sisar siirtyykin lähemmäs Westerlundin aiempia levyjä – mutta vain hivenen ja samalla Sisar astuu myös omaan suuntaansa, uuden polun puolelle.

Suomenkielisten tekstien luojana Westerlund tuntuu kehittyneen nopein harppauksin. Kauhut ja hirveydet vyöryvät vastaan, vaan arkisina, realistisina ja tästä maailmasta kummunneina. Ei tarvita mitään okkultistisia hirviöitä, sillä ihminen on planeetan vaarallisin peto, jonka sielun salat ovat niin kovin moneen mahdollisia. Eikä pahuus ole tietysti mitenkään yksioikoista, vaan toisinaan jopa lohduksi tulkittavaa valittua sokeutta, kuten Me autuaat osuvasti huomaa.

Tulkinnoille annetaan tilaa ja monesti sanat suorastaan kutsuvat pyörittämään palasiaan. Asioista puhutaan niitä puhki selittämättä, joten emme tiedä ketkä ovat he, jotka kulkevat Tutkimusmetsään ja missä metsä edes on. Torvet heijastelevat taustalla vääjäämätöntä kohtausta – mutta minkä kanssa? Kuulijalle ei kerrota, ketkä tulevat tappamaan lapsien lisäksi jopa Kissat ja koirat ja linnutkin. Kohtalo on kertojiaan suurempi, ajan levottomat aallot peittävät pienet elämät toistuvasti alleen.

Sisar on tummasävyinen albumi, vaan en silti koe sitä liian synkäksi. Traagiset tarinat ovat sukua kuiluun nähneelle Nick Cavelle ja niistä soi illuusionsa menettäneen Leonard Cohenin lievästi kitkeräksi käynyt viisaus. Westerlund näkee todellisuutensa vailla pehmentäviä lumeita ja toiveita. On vain tämä hetki ja maailma, eikä se ole kovinkaan häävissä tilassa.

Kissat ja koirat ja linnutkin soi sanoistaan huolimatta komeasti, suorastaan mukaansatempaavasti, jolloin lyriikat saavat lisää tasoja. Helvettiin mennään, joten mennään sitten isosti. Kaikki kaatuu, joten kaatukoon komeasti, tuntuu toinen ääni kuiskivan korvaan. Vimmainen Jokainen päivä on ilmestys sulkee levyn energian rätistessä ympärillä ja huomaan sieluni jostain syystä puhdistuneen edes hiukan. Musiikki on voimaa, jonka luonnetta ei kaiketi kuulukaan aina täysin ymmärtää.