Roll Over Peuhkurinen: III

Omakustanne

Taas on noin kaksi vuotta kulunut, joten rockbändi Roll Over Peuhkurinen on tavallaan täsmälleen ajoissa kolmosensa kanssa. I-levy taisi olla vielä pandemia-aikaan reagoinut kummajainen, näin jälkikäteen tarkasteltuna, mutta sen keskellä sykki sydän ja lupaus vieläkin suuremmista saavutuksista. Muotoja yksinkertaistettiin ja kaavoja hoonattiin II-albumilla, mutta kotimaisen outorockin aateliin silläkään ei onnistuttu vielä lupaavista hetkistä huolimatta hivuttautumaan. Sanoisiko kolmas kerta jo toden?

Tuttuun tapaan Roll Over Peuhkurinen ei ole mitään sinkkuja julkaissut kiekkoaan mainostamaan. Eikä simppelin sinkun poiminta biisijoukosta ole vaivatonta, sillä tarjonta on rolloverpeuhkurimaisen rikas. Bändin supervoima – ja toisinaan myös heikkous – sattuu näet olemaan monimuotoisuus niin soundien, tyylien, kuin ilmaisunkin saralla. Avataanpa siis kolmannen arkun aarresatoa ja katsotaan mihin asti rock satunnaista kuulijaa tällä erää vie.

Ykkössinkuksi voisi roisimpaa rokkia arvostavien mielestä valita esimerkillisesti eteenpäin puksuttavan Kaksinaamainen-rallin. Teksti ottaa mahdollisesti hyvinkin hanakasti kantaa nykymaailman suurten ja pienempien johtajien tekemisiin, tai sitten se on vain toteamus jostain huomattavasti lähempää. Niin tai näin, kuulija saa päättää tämän, kuten myös sen, mitä tuosta kummasta westernin, postpunkin ja suomirockin sekoituksesta ensinnäkään ajattelee. Biisi on nopea, iskevä, väkevä ja vahva, mitä soittolista- ja algoritmisukupolvi osaa arvostaa. Rock on outoa, meno kulmikasta, mutta mitään olennaista ei mielestäni rikota korjaamattomaksi romuksi.

Melodisempaa ja ysäristi pyöreämpää puolta yhtyeestä esittelee viehättävän neilyoungmainen Pienen tytön hassu tunne, jolla monet asiat osuvat mielestäni kohdilleen. Americanan soundia on kotimaiseen kitararockiin tuotu jo vuosikymmenten ajan, mutta herkän melodisuuden kanssa tahtoo ilmetä kovin usein ongelmia. En nosta suinkaan Peuhkurista tuosta vain Niiloksi Niilon tilalle, etenkin kun olisi tarpeetonta haukkua kappaletta vain Young-pastissiksi.

Samoilla linjoilla uskaltaa herttaa peliin laittaa Avara kaunis sävel, jonka muodon olisin pitänyt vielä kuultuakin sirompana. Valinnat ovat aina kiikkeriä, mutta jotain kertoo jo se, että näitä kaaria eräskin Pantse tavoitteli ymmärtääkseni vuosikymmeniä. Peuhkurinen kokeilee monia tuttuja ovia ja kujia, etsii omintaan ja löytää mielestäni ainakin murusia rockin viisasten kivestä.

III on yhtyeelle ominaisesti jälleen monia eri asioita, joista osa odottaa yhä löytäjäänsä. Se on mielestäni myös kaivattu askel eteenpäin, joka ei kuitenkaan muistuta liiaksi tyylikolmiloikkaa. Avausraita Surusta iloon on selvästi superwesternpostpunkissaan testi, jonka jälkeen levyn kuuntelu voi jatkua hyvässä hengessä, tai sitten on aika tarttua toisiin haasteisiin. Vastaava kummajainen toisenlaisilla draaman kaarilla varustettuna on myös päätösraita Maan ja taivaan runoja, joka ainoana numerona kantaa soihtunsa kuuden minuutin virstanpylvään tuolle puolen. Ei kuitenkaan suotta, väittäisin.

III on enemmän, täydempi ja hengeltään mielestäni jotenkin ehyempi kuin edeltäjänsä. Outorockin vapaat kaavat tuottavat kummaa satoaan. Jokainen kymmenestä hedelmästä ei välttämättä osu kohdilleen – tai sitten osuukin, makuasiat ovat rockin tällä saralla niin kovin haastavia.