Tuuletar: Maammo

Nordic Notes

Tuuletar on kotimainen vuonna 2012 perustettu nykykansanmusiikki- ja lauluyhtye, joka julkaisi 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kaksi pitkäsoittoa. Emma-pystinkin pokannut esikoinen vei jo bändiä maailmalle, missä se on sittemmin kiertänyt aina viime vuosiin asti ahkeran kattavasti.

Julkaisujen saralla reilun kahden vuoden mittaisen hiljaisuuden katkaisi loppukesästä ilmestynyt Hyvänyön loitsu -sinkku, jolla kaikki toimivan etnobiisin palaset loksahtivat kohdilleen. Yhtäältä musiikki on elektronisine rytmilisineen modernia, mutta neliääninen laulu viittaa suoraan menneisiin aikoihin – kenties jopa muinaisiin ja alkuvoimaisiin hämäriin. Tuo sama avarakatseisuus leimaa koko Maammo-albumia, jolla etnolauluyhtye tuntuu syleilevän koko maailmaa ja luo rajatonta maailmanmusiikkia ilman rajoittavia sääntöseiniä.

Periaatteessa suurinta osaa levyn materiaalista leimaa tietty ’pohjoinen’ tuntu, pohjoismaisten kansanmusiikin vaikutteiden soidessa etenkin laulujen takana. Soundien ja muiden elementtien saralla koko maailma saa puolestaan toimia rajana – tai oikeammin rajattomuutena. Maammo viittaa nimellään itse maahan, jota ihmiskunta on kohdellut kovin kaltoin. Tuuletar ei suoranaisesti leimaudu ympäristötietoiseksi yhtyeeksi, mutta luonnon kunnioittaminen ja sen arvostaminen käyvät kyllä ilmi albumin raidoilla.

Kevään kajo maalaa kuulijan silmien eteen keväistä järvimaisemaa muuttolintuineen ja valoisine iltoineen. Äitimaa nappaa kudoksiinsa afrikkalaiselta vaikuttavia elementtejä ja vie niitä edemmäs, kun taas Gèile vaikuttaa muinaiselta kelttimusiikilta – tosin vaikutelmat vaihtuvat hyvinkin nopeasti eri soundien kutoessa kenttiään. Avain on pehmeys, äänten herkkään voimaan luottaminen.

Albumin toinen ennakkosingle on puolalaiseen kansanlauluun pohjautuva Heponi mun (Mój ko? nieborak). Tuuletar on puolalaisen Joanna S?owi?skan kanssa tehnyt juuri sellaista kansanperinteen päivittämistä, jossa mm. Suistamon Sähkö on viime vuosina kunnostautunut. Eihän kaikkea vanhaa tarvitsisi välttämättä räjäyttää osiinsa, vaan kuinka toimivaa musiikkia niistä osista voikaan syntyä, kun antaa rohkeudelle riittävästi sijaa.

Maammo on ansiokas paluu, joka korvaani kuulostaa ehkä hivenen varman päälle pelatulta ja somalta. Neliääninen ryhmä tekee toki yhä rohkeaa työtä, mutta rajoja voisi puskea rohkeamminkin.