Anna Inginmaa: Yhdeksän elämää

Stupido Records

Esiintyminen voi olla karmeimmillaan kankean väkinäistä ulkolukua, mutta parhaimmillaan se voi olla todellista rooleihin heittäytymistä ja hyvinkin vaativien äänten onnistunutta kanavoimista. Vakuuttava esiintyminen on jotain, jonka upeaääninen Anna Inginmaa otti haltuunsa jo aikaa sitten, ja johon Yhdeksän elämää -albumi vahvasti nojaa.

Inginmaan edellinen julkaisu, neljän vuoden takainen Film Noir EP, oli täyden tähtipotin arvoinen sikermä femme fatalen kertomia toisinaan jazzahtaviakin tarinoita. Osasin näin jo ennakkoon odottaa jonkin upean saapuvan, enkä joutunut pettymään. Pienenä knoppitietona mainittakoon, että teoksia sitoo yhteen ainakin se, että Film Noir -pikkulevyllä kuultiin kappale nimeltään Yhdeksän elämää.

Sinkkukeskeisessä maailmassa levy kannattaa aloittaa terävästi ja avausraita Lemmenmalja iskee välittömästi jokerin pöytään, kun yrttejä sekoitellaan ja loitsuja lausutaan. Supersvengaava soundi on yhdistelmä 60-luvun popahtavan elokuvamusiikin, kaihoisan rautalangan ja kohtalokkaan iskelmän tenhoa, joka vaatii Inginmaan luokkaa olevan esittäjän kantaakseen. Heti perään kuullaan toinen sinkkukaunokki Älä soita, jolla aiemman rakkauden pölyt kengistään karistava kertoja näkee kuusarisen soundin keskellä jo tulevan aamun sarastuksen.

Puhuin alussa esiintymisen taidoista ja juuri näissä käänteissä Inginmaa nousee korkealle tavanomaisen yläpuolelle. Vivahteikkaan äänen omaava kertoja osaa ladata erilaisia tunteita tulkintaansa siten, että kuulija todella kuuntelee sekä uskoo kuulemansa. Koen todella olevani kunkin tarinan tilanteissa mukana, voin haistaa yrtit ilmassa ja kuulla etääntyvien korkokenkien kopseen. Teksteissä pelataan väkevillä symboleilla, mutta kerran toisensa jälkeen Inginmaa kampeaa itselleen voiton – kissalla on todellakin yhdeksän elämää.

Tarinankerronta joutuu myöhemmin äärimmäiselle koetukselle, kun Salamurhaaja pistää sakkia kylmäksi vasemmalta ja oikealta. Ollaanko tässä jo parodian puolella? Luulisin niin, sillä musiikki hyppää pari pykälää leffamaisemmaksi grooveiluksi ja voihan tässäkin nähdä tietysti vertauskuvallista kuvastoa, jos oikein ryhtyy ruotimaan tapahtumia. Samat sanat voi todeta, kun Hullu akka ratsastaa kuuma paukkurauta lanteillaan kaupunkiin ja löytää oitis saluunasta ongelmia. Ikonisten lännentarinoiden kuvasto täydentyy vielä taivaaseen aiemmin päätyneillä hahmoilla. Kyllähän biisi saa hymyn nousemaan suupieleen, mutta se ei ole pahantahtoinen virne.

Inginmaan yhdessä osin kitaristi Pekka Laineen säveltämät kappaleet ovat monisyisiä, eivätkä tekstit kalpene niiden rinnalla. Lyriikoista peräti viisi on Maritta Kuulan kynästä, minkä lisäksi mukana kirjoittajissa ovat Rosa Liksom, Merita Berg, Kauko Röyhkä ja Kyösti Salokorpi. Melkoinen tähtisikermä voidaan todeta, eivätkä biisit jää roikkumaan sanojen varaan, vaan kasassa on nimenomaan kivenkova albumipaketti, jossa eri osa-alueet tukevat sekä täydentävät toisiaan.

Kappaleiden luonnissa inspiraation lähteenä on kuuleman mukaan toiminut mm. legendaarinen ranskalainen elokuvasäveltäjä Michel Legrand. Inginmaa ei kuitenkaan toista suoraan aiemmin tehtyä, vaan todellisen esiintyjän tavoin hakee ilmaisuunsa luonnetta ja innoitusta niistä. Olin kahden vaiheilla neljän ja viiden tähden välillä, mutta päädyin lopulta ’vain’ neljään, vaikka kohtalokas Kuolleen naisen kengät kopsuttelee vieläkin sielussa ja Aaverakastaja hyytää aavemaisilla piirroillaan.