The Länkkärs: Nikkeliä hopeaa

Kultti levyt / Secret Entertainment

Okei, yhtyeen nimi on The Länkkärs ja A-puolen avauskappale on nimeltään Vanhan Texin viimeinen mestarilaukaus. Akustinen kitara ja koskettimet hoitavat suurimman osan taustoista, tekstissä saapastellaan oitis Tombstonen hautuumaalle. Siellä on kivi, jonka alla desperado nukkuu ajasta aikaan ja kiven päällä lahoaa hiljalleen lassovyyhti. Tuhat tulimmaista, mistä tässä on oikein kyse?

Lienee sopiva aika tunnustaa, että nuorena poikana ahmin ahkerasti Tex Willerin, Hopalong Cassidyn ja Pecos Billin seikkailuja. Enemmän intiaanien puolelle mennyt Hopeanuoli oli luonnollisesti tuttu lehti, siinä missä myös humoristisemmin asioihin suhtautunut Cocco Bill. Länkkärit olivat rakkaita ja tarinat Alamosta Dodge Cityyn, sekä Tombstonesta Deadwoodiin olivat läpeensä tuttuja. Jos telkkarista tuli mitään villiin länteen liittyvää, oli se ehdottomasti nähtävä, joten Nikkeliä hopeaa -levyn kansikin osui jo kohdilleen. Muistin välittömästi Rio Bravon Colorado Ryanin ja tietysti Johnny Guitarin, eivätkä ne Elviksenkään länkkärit aina ihan mahdottomia olleet – tai sitten muistini armahtaa minua osin.

The Länkkärs suhtautuu tekemiseensä terveellä huumorilla, vaikka miltei jokaisella raidalla joku päätyy saapaskukkulalle ja luotia lentää kuin pyssyn suusta. En lähde edes arvailemaan kuinka tosissaan tässä ollaan, mutta jos kuvitellaan vaikka asteikko nollasta sataan, niin eiköhän tässä osuta jonnekin 50-luvulle, mikä on lukuna muutenkin oiva tässä yhteydessä. Paljon on kiinni kuulijasta ja hänen mielentilastaan.

Länkkärit olivat ja ovat siis allekirjoittaneelle rakkaita, mutta vaikka toista voisi luulla, en nuorempana juuri välittänyt countryn tai westernin hedelmistä. Sittemmin olen löytänyt countryn ja härmäkantrin puoleltakin arvoa, mutta Nikkeliä hopeaa -albumi on musiikillisesti huomattavasti syvempi, kuin mitä alkuun arvelin. Tietysti country on toimintaa osin määrittelevä elementti, mutta tilaa on poikkeuksellisen rikkaalle tyylien ristipölytykselle.

Esimerkiksi Muukalainen on itse asiassa folkahtavaa ja melankolista laulaja/lauluntekijä-poppia. Sanat ovat keskiössä, mutta niiden rinnalle luodaan monisyisiä äänikenttiä. Jousia käytetään rohkeasti, sähkökitarakin saa maalailla ja lauluun on satsattu tunnetta. Päätösraita Ruoska hyödyntää koko päälle seitsemän minuutin mittansa, rakentaen kiireettä draamaa ja flirttaillen samaan aikaan klassisten western-soundien kanssa.

Laukkaavalla rautalangalla kulkeva Petturi Callachan ja morriconemaisilla hu- ja hei-huudahduksilla vahvistettu Sacramenton kultaa ovat häpeämättömän suoria viittauksia historiaan. Vaan odottakaas hetki paukkurautojenne kanssa, sillä näissäkin siivuissa on musiikillisesti äkkisyviä kohtia ja arvaamattomia käännöksiä, kuin lännentrillereissä konsanaan. Louisiana Lulu onkin sitten aivan omaa luokkaansa, kun kapakkapiano paukkaa ja torvet törähtelevät. Oi tätä muhevaa New Orleansin soundia.

The Länkkärs nauraa toisinaan, mutta huomaan nauravani heidän kanssaan ja viihtyväni levyn seurassa. Rikasta nikkeliä, oivaa hopeaa.