Heikki Kuula: Isät

Stupido

Pitkän ja kattavan uran tehnyt rap-artisti, tuottaja ja graafikko Heikki Kuula pohtii uudella albumillaan eron monenlaisia kipupisteitä. Sukupolvien väliset kuilut, ihmisiä eri luokkiin tuuppivat sosiaaliset portaat ja monesti pintaa syviksi paljastuvat railot ovat myös teemojen keskiössä. Maailma jatkaa radallaan kulkemista, vaan elo ei ole monellekaan hattaraista päiväunelmaa.

Hip hopin kanssa enemmänkin töitä tehnyt Kuula on tällä erää ikuistanut nipun toimivia kitarapoprokkiksia, joita rikastetaan jonkin verran myös muilla jutuilla, mutta jotka ovat ytimiltään suhteellisen suoria. Rakenteet toistavat rockmaailman lainalaisuuksia, jos nyt toisinaan livahdetaankin aidan eri puolille rouskuttamaan vehreämpiä niittyjä.

Vapaampaa siis on ja omanlaisestaan vapaudesta kertova Peter Pan svengaa suorastaan veikein askelin. Virnettä on tietysti suupielessä ja ikuisen lapsuuden siunaus/kirous taitaa saada ironiasta itselleen oivan torkkupeiton. Ota tai jätä maalaa inhorealistisen kuvan kertojasta, joka on kaikkea muuta kuin miesmallimittainen valioyksilö, mutta joka kuitenkin on paikan päällä. Kertosäkeen laaja kaari nostaa leeviandtheleavingsmaisella viballa hymyn huulille, kun keskiössä oleva jokamies kertoo asiat suoraan ja avaa sydämensä.

Ärhäkintä puolta kiekolla edustaa Jouni Hynysen kanssa puristeltu Luolamies, jossa ruma sana sanotaan niin kuin se on. Hynysen karisma kantaa periaatteessa mahdottoman tekstin, joten vetoapu on perusteltu. Häränsilmään osuu myös Mara Ballsin kanssa esitetty avausraita Uusi isä, jonka kaiho rakentuu rautalankamaisesta soundista ja yhden isän sydämenmurskaavasta painajaisesta. Melodinen laulu edustaa kiekon terävintä päätä yhdessä heti perään soivan protestirokki Hei hei muru! -valioyksilön kanssa. Kuulaa selvästi pännii ja kyrsii, mistä syntynyt turhautuminen roiskitaan maisemaan musiikillisessa muodossa. Tänään keskiluokkaisuus ei ole supervoima.

Syvemmälle tuntojen yöhön horjuu rämisevä rokkiraita Isän hyvä tyttö, jolla mukana menossa on itsensä Kauko Röyhkä. Monella siivulla on toki voimaa, vaan nyt mittareiden neulat napsahtelevat kaakkoon ja tekstin murea myrkyllisyys istuu Röyhkän pirtaan täydellisesti. Groovea pursuva Paska maa antaa myös kuran lentää, kun Raappana & Rautaperse lyövät lusikkansa soppaan ja läikyttävät liemet pöydälle. Ei ehkä ihan Jamaikaa – tai edes Ruotsia, mutta pointit ymmärretään kyllä.

Isät on joukko kappaleita, joissa maailma nähdään toistuvasti altavastaajien kulmasta. Tolkuton murhe jää silti onneksi sivuun, koska kyse on enemmänkin arjen hitaasta taistelusta, mistä Ongelmii osuvan vähäeleisesti tarinoi. Kuula ei tarjoa viisaita ratkaisuja, eikä hänen taskustaan löydy taikasauvaa muuttamaan maailmaa. Toisaalta hän sentään ymmärtää tilanteensa, joten kun Tumppi Varosen kanssa esitetty Viimeinen rokkitähti painuu horisontin taa, kaikki oleellinen on käyty läpi.