Tuomas Räisänen: Ghosts of Love

Punaiset Levyt

Ison maailman kantria pohjoisilla sävyillä esittävä Tuomas Räisänen on laulaja-lauluntekijä, jonka soittoa olen kuullut useammissa yhteyksissä jo aiemmin. Ghosts of Love on ansioituneen soittajan soolodebyyttialbumi, jolla kantrin, countryn, rootsin, bluesin, bluegrassin ja toisinaan silkan kitararockin palaset limittyvät toisiinsa muodostaen yllättäviä sävy-yhdistelmiä. Kantri on toki selvin yläotsikko, joka sitoo albumin yhtätoista raitaa yhteen, mutta kyseessä on erittäin avara ja liikkumavaraa sivuilleen jättävä termi.

Kantriin liitetään usein puolityhjän tuopin ääressä vetistelevät cowboyt, tai karjaa koppoti-koppoti-westernin tahtiin paimentavat pyssysankarit. Pyyhkikää moiset kuvat pois mielestänne oitis, sillä Räisänen tekee musiikkiaan huomattavasti kunnianhimoisemmin siirroin ja elkein. Kantri olkoon alkupiste, koska sellainen on tarpeen kuultua kuvaillessa, mutta kantri on terminä tässä tapauksessa kuin vain yksi rikkaan ja avaran laidunmaan pääporteista.

Nykymaailmassa albumit avataan usein tarttuvimmilla numeroilla ja levyn julkaisua pohjustaneilla sinkuilla. Kaava voi olla monelle toimiva, mutta samalla se tuntuu aina hivenen halvalta – aivan kuin albumin loppupuolella ei olisi niin väliä. Räisäsen esikoinen on ajatuksella koottu kokonaisuus, jonka kaikki yksitoista raitaa ovat paloja isommasta kuvasta, eikä turhia osia ole. Joukosta selvästi erottuvan instrumentaaliankkuri Twin Lakes Specialinkin voi kokea lopputekstien musiikkina, joka kruunaa kokemuksen.

Seesteinen The Door avaa pitkäsoiton ja johdattaa kuulijan vokaalien, akustisen ja sähköisen kitaran, sekä basson rakentamaan tilaan. Tuosta tilasta siirrytään käden käänteessä Ghosts of Loven isompaan soundiin, rumpujen liittyessä mukaan ja äänikentän laventuessa. Perinteisemmän countryn tietä hiljalleen kopsutteleva Heavy Wings on oiva välipysäkki, jolla voi nostaa selkäänsä suoremmaksi ja nauttia täyteläisen kiireettömästä soitosta.

Seuraavaksi meno saa juurekkaampaa sivumakua, kun Zephyr Train Blues puksuttaa syvän etelän peltoaukeiden halki ja auringon lämmön voi tuntea kasvoillaan. Räisänen laulaa pehmeämmin, toisinaan sanatta ja biisi istuu kuin mukavin pusero. Arvioitavaksi saatiin vain nippu tiedostoja, mutta jos kyseessä olisi fyysinen tallenne olisi Don’t Send It Back toimiva puolivälin krouvi. Kitarat ovat kärjessä, mutta Wiley Cousins takoo rinnalla pianostaan boogieta ja ilma sähköistyy Räisäsen soitosta.

Hieman myöhemmin soi ensimmäiseksi sinkuksi viime vuoden lopulla nostettu The Endless Ride. Tuo todellinen valioyksilö edustaa kipalejoukon rokeinta laitaa, elokuvamaisen laveiden äänikenttien ja syvän kaihoisten kitarasoundien soidessa upeasti. Americanan kaiut ovat selvät, mutta seassa on alkuperäisen rockin tenhoa, johon sekoittuu jälleen pohjoisempiakin juonteita.

Loppukahinoissa kuullaan myös uudempi sinkku I’ll Take Your Ghost With Me, jonka kerroksellinen soundi on kuin yhdistelmä E Street Bandin voimaa ja Steve Earlen ilmavuutta. Juuri tuo nostava voima tekee Räisäsen ilmaisusta niin ainutlaatuisen. Ghosts of Love ei ole virheetön esikoinen, mutta se on todella kova näyttö kantrin monista mahdollisuuksista.