Finding Jens Hortling: Finding Jens Hortling

Humu Records

Mitä yhteistä on rapsakkaa garagerockia soittavan The Toxics -yhtyeen vokalisti Jens Hortlingilla ja punkahtavaa amerikanrokkia soittavan Damn Seagullsin vokalisti/kitaristi Lauri Elorannalla? Ainakin rakkaus garagea ja rockia kohtaan on ilmeinen yhdistäjä, mutta tuoreen yhteistyön hedelmä Finding Jens Hortling edustaa myös ’jotain uutta’.

Projektin juuret ulottuvat kymmenen vuoden taa, kun Hortling soitti ensi kertaa kipaleitaan Elorannalle. Ajatus soololevystä jäi kytemään levyn tuotantopuolesta lopulta vastanneen Elorannan takaraivoon, mutta kello tikitti ja aika ei ollut vielä oikea. Viisi vuotta sitten Hortling soitti hieman toisenlaisia kasetteja Elorannalle, syntyi päätös etenemisestä ja todellinen työ albumin kimpussa saattoi hiljalleen alkaa. Tarina on kaunis albumin takana, sillä nuo jälkimmäiset nauhat olivat edesmenneen isovanhemman muistelmapuheita, vaan mihin se on johtanut musiikillisesti?

Olen kiistatta hämmästellyt ja kummastellut, kun olen soittanut kaksikon kahdeksan raidan albumia yhä uudelleen ja uudelleen. Äänikentät ovat isoja, Elorannan lempi Springsteenin massiivista soundia kohtaan lienee yksi tekijä, mutta lohkoja ja elementtejä on kopassa nyt paljon enemmän. Toki siellä Pomoakin on mukana, mutta tuotanto on kokonaisuutena lähempänä Phil Spectorin lanseeraamaa ”wall of sound” -jyrää.

Silkkihansikkaat ovat jääneet naulaan, rosoa ja säröä rakastetaan. Nyt on isoa ja vielä isompaa, eivätkä edes paperilla pienet biisit – kuten balladiksikin tulkittava kuusiminuuttinen Cold Wind Blows – jää himmailemaan suotta. Kyse on tietysti makuasiasta, mutta itse lievästi vierastan toistuvasti ruvelle ajettuja ja puhki palavia soundeja. Finding Jens Hortling -albumi näyttäytyy minulle kuin äärimmilleen herkkuja lastattu buffetpöytä, josta eivät eksoottisetkaan herkut lopu kesken.

Tell Me What’s On Your Mind jytisee ja kaikuu terävästi, melodia pyörii kaiken keskellä ja tarttuu. Massiivisin osanen on kiistatta lopussa jyrisevä Forefathers, jonka kliimaksikohta on vimmaisimman modernien aikojen Nick Caven meuhkaamista vastaavalla tasolla. Menee yli ja pitkäksi, mutta tyylillä ja taiten – ihan kuten luultavasti pitikin alusta asti. Kuulija ajetaan nurkkaan, nostetaan huipulle ja tiputetaan julmasti takaisin maanpinnalle, sortuvien soundiaaltojen jatkaessa piiskaamistaan.

Finding Jens Hortling on levynä minulle liikaa, se on tarpeettoman laaja, syvä ja korkea. Kaikesta mahdottomuudestaan huolimatta sillä on kuitenkin myös arvonsa, hetkensä ja ansionsa. Sinkuksi nostettu Blinds saa pohtimaan mutkan kautta Marc Bolanin ja David Bowien yhteistyötä, joka olisi voinut toisessa maailmassa luoda jotain suurta. En väitä Hortling & Eloranta -akselin toimivan läheskään englantilaisten tavoin, mutta järkyttävässä massassa ja soundien röyhkeässä paksuudessa jousineen ja takaperin soitettuine kitarasooloineen kaikkineen on jotain samaa.