Säilä: Asiaa ja fantasiaa

Mimmi Label

Säilä pääsi yllättämään ja sivalsi debyyttialbumillaan arvaamattomasti varjoista. Näin siksi, koska jonkin sattuman kautta kaikki ryhmän julkaisemat sinkut olivat suhahdelleet aiemmin ohitseni. Mikään ei näin varoittanut minua siitä, mitä oli tuleman. Säilä nimenä on jo itsessään monitahoinen, mutta musiikkiannos yllätti kerran, toisen ja kolmannenkin ihan jo ensipyöräytyksellä.

Esikoispitkäsoitto sulkee kansiinsa sinkuista kolme uusinta, mutta mainittakoon nyt sekin, että ryhmän ensimmäinen sinkura ilmestyi jo reilusti yli kolme vuotta sitten. Saatesanoissa puhutaan ylistävästi ja monisanaisesti ryhmän taiderockista, sekä bändin itsensä urakoiman albumin syntyvaiheista. Kaikkea leimaa vahva usko omaan tekemiseen, vaan kuinka on itse musiikin laita?

Kuten todettua, Asiaa ja fantasiaa on albumina runsas annos. Vokalisti-basisti Emma Porthan, kitaristi Oskari Leikos, kosketinsoittaja Pessi Heiskanen ja rumpali Asla Heiskanen ovat kaikki kantaneet kortensa kekoon, eikä bändi ole edes yrittänyt työstää materiaalista tyylillisesti yhtenäistä kokonaisuutta. Päinvastoin kaikenlaisia kaavoja ja kehyksiä on vältelty ja rajojen rikkominen tuntuu olevan toimintaa leimaava perusajatus, sekä osin kaiketi koko toiminnan tarkoitus.

Soittaminen on muutamaa vierailijaa lukuun ottamatta bändiläisten hoitamaa, tuotanto ja äänityskin on hoidettu DIY-asenteella. Näin tiukka ohjasten pitäminen voi olla etu, mutta kenties ulkopuolinen tuottaja olisi voinut tuoda jotain mukaan. Tai karsia joitain rönsyjä, kenties. Yksitoista raitaa ja lähemmäs 50 minuuttia on tässä maailmanajassa paljon, etenkin kun yhtyeen taiteellinen rock ei arastele ylittää genreaitoja ja kaivella yllättäviä tunneleita alueelta toiselle.

Musiikkimaailman karttaa katsoessa voi huomata, että pisteet ovat kaukana toisistaan ja niiden väliin jää huimia tiloja. Viehättävä (Jos olisin) Lapintiira humuilee jossain folkahtavan progen viidoissa, puita halaillen ja kukkia poimien. Muheasti räiskyvä instrumentaaliherkku Agostino pamauttaa 70-luvun sähköisen progerockin isot äänivallit syliin Deep Purplen hengessä ja avauksena soiva Ravista, rakasta, riepottele venkoilee uuden aallon suomirockilla puolella. Toki aineksia sitovat yhteen samat soittajat, sekä ryhmävoimaan luottava sovitustyö, mutta yhtä kaikki omaksuttavaa piisaa.

Säilä on kiistatta idearikas bändi, joka osaa rakentaa pienen popsinfonian neljään minuuttiin ja pystyttää teatraalisen rockin näytöksen tuosta vain. Aika on tavallaan merkityksetön sirkuksen kiertäessä ja kun Leikos laulaa itse kirjoittamansa Konnankoukku-raidan, huomaan hymyn leviävän naamataululleni. Itse kipalehan on puolipöhköä bluesrockin juhlaa, mutta näissä juhlissa on superhauskaa antaa vain palaa.

Olen saattanut ymmärtää väärin Säilän idean ja debyyttialbumin syvyydet, mutta jäin silti kaipaamaan hiukan selvempiä karmeja kaiken ympärille. Nostan kuitenkin hattua ryhmän rohkeuden edessä, jossa on tiisumaista härkäpäisyyttä. Vielä kun kaavassa on soitannollista taituruutta ja sovituksellista (uhka)rohkeutta, niin tämähän on mitä lupaavin esikoispitkäsoitto.