Kuusumun Profeetta: Atelofobialainen maalaus

Ektro Records

En olisi uskonut tämän päivän enää koittavan, mutta niin vain Kuusumun Profeetta on kasannut uuden pitkäsoiton. Näin jälkikäteen on tietysti jo helpompaa huomata, kuinka loppuvuodesta 2012 ilmestynyt Huutoja hiljaisesta huoneesta sulki monella tapaa pitkiä kaaria ja linjoja. Seesteisempi ja melodisempi progerock muistutti tuolloin muodoillaan ensimmäisen suomenkielisen pitkäsoiton, klassikoksi katsottavan Kukin kaappia selässään kantaa -levyn maailmaa. Mikä lie perimmäisenä syynä, mutta Kuusumun Profeetta tuntui sittemmin vain hiipuvan hiljaisuuteen, jäsenten tehdessä tahoillaan muita asioita.

14 vuoden jälkeen Atelofobialainen maalaus ei järisytä bändin maailmaa, vaan jatkaa yllättävänkin sopuisasti tuttujen elementtien, ratkaisujen ja reittien käyttöä. Toki kipaleiden marginaaleihin on sovitettu kaikenlaista löydettävää, mutta fokus pysyy aina kulloisessakin numerossa ja sen yksilöllisissä asioissa. Yhtye kuulostaa erehtymättömästi vanhemmalta ja seestyneemmältä itseltään, eikä kummallisia sohaisuja sivusuuntiin tällä erää koeta. Aluksi pidin selkeämpää linjakkuutta siunauksena, sittemmin en ole ollut enää niinkään varma vakauttavista voimista.

Yli puolet kipaleista venyy näppärästi viiden minuutin tuolle puolen ja viimeisen kahden raidan kohdalla tyytyväiseltä vaikuttava bändi antaa kappaleidensa pursien uida hivenen syvempiinkin vesiin. Kapakkapiano kääntyilee itsensä ympärillä käytännöllisen ovelasti, tekemättä koukeroistaan silti sen suurempaa numeroa. Samalla koetaan albumin rock’n’roll maksimi, joka sekään ei pistä joukosta liiaksi esiin, ollen vain osa laajempaa kokemusta.

Useimmiten progerock saa soida seesteisemmin, koukeroisesti ja tuiki tärkeitä yksityiskohtia kuin vahingossa satunnaisen kuulijan tielle tiputellen. Kaikki on tietysti tarkoin pohdittua ja punnittua, mutta bändi osaa yhä luoda positiivisen välittömyyden tunteita. Monet kipaleet tuoksahtavat miellyttävästi folkilta ja silti sähkö rätisee siinä määrin, että nuokunnalta vältytään. Sinkuksi nostettu Usko joka sanaa flirttailee 70-luvun svengisoundien kanssa aikansa, mutta jo kädenulottuvilla oleva Young Americans -taso jää lopulta haaveeksi. Polveilevalla alullaan lupaileva Termodynamiikan lait kulkee hieman samoilla linjoilla, kuiskien mahdollisuuksia ja viitteitä.

Mika Rättö on vokalistina sanalla sanoen maaginen, vaikka taiturin maneerit eivät enää pamahtele niin kumeasti laitoihin kuin aiemmin. Asettuminen on levyä määrittelevä termi, mutta jokin tuntuu kuitenkin jäävän kerran toisensa jälkeen myös aavistuksen vajaaksi. Ei mitenkään katastrofaalisella tavalla, usein tuskin edes huomattavalla tasolla, mutta silti. Epäilys kalvaa mieltä: onko tämä tosiaan parasta, jota yhtye pystyy vuonna 2026 tarjoamaan?

Atelofobialainen maalaus on ansiokas albumi, jonka kaikkea voimaa olen tuskin pystynyt tätä kirjoitettaessa vielä kartoittamaan. Se ei kuitenkaan ravistele ja koettele minua, kuten 00-luvun hurjat saavutukset. Osa häiriöistä on taatusti vastaanottavassa päässä, mutta Kuusumun Profeetan pitäisi kirjoissani olla reilusti ’ihan hyvien levyjen’ yläpuolella.