Surupuseroiset: Alle jään

Humu Records

Melankoliassa uitettu melodinen kitarapoprock on supersuomalainen juttu, etenkin kun musiikin kylkeen upotetaan vielä folkahtavaa soundia. En lausu ääneen niitä suomalaisia artisteja ja yhtyeitä, jotka Alle jään -levy mieleen nosti, koska se vain siirtäisi huomiota pois itse asiasta: mestarillisesta esikoisalbumista. Päivälleen puoli vuotta sitten ihastelin Missä olet Peukaloliisa / Painajaisia ja kotihommia -tuplasinkun kantokykyä, biisiparin kellottaessa päälle 12 minuuttia.

Nyt ollaan valoisalla puolella vuotta ja kevääksi lupailtu albumi on totisinta totta. Kahdeksan raitaa ja karvan alle kolme varttia pintaansa monimutkaisempaa musiikkia, vain kahden siivun alittaessa viiden minuutin rajan. Yhtyeen luovina moottoreina toimivat vokalisti Elina Selamo ja säveltäjäkitaristi Jukka Ollikainen, jotka ovat kuuleman mukaan tehneet kappaleita vuorovedolla, eli ideoita ja ajatuksia on palloteltu puolelta toiselle.

Liekö tuo tapa sitten tuonut siivuihin tätä outoa tenhoa ja vetovoimaa, joka saa esikoisen loistamaan näin rikkaana. Esimerkiksi Kell’ onni on vain kasvaa ja kasvaa halki kuusi ja puoliminuuttisen matkansa, lopun koittaessa vielä kaiken kuullunkin jälkeen jotenkin liian aikaisin. Surupuseroiset antaa tiukuvispilöille kyytiä kerran toisensa jälkeen, eikä mikään ratkaisu tunnu pakotetulta, vaan kaikki tapahtuu ajallaan ja kohdillaan.

Aikoinaan ensimmäisen sinkun A-puoleksi nostettu Teollisuuden voima puskee vauhtiin päästyään langoille krautrockia sitä tahtia, että watit vain rätisevät ja voiman tunteet ilmassa. Idean tasolla etäisyyttä ankkurina soivaan Syitä elää -folktunnelmointiin on mahdoton määrä – ja silti kaikki ääripäät soundaavat jo esikoispitkäsoitolla vain yhtyeelle itselleen. Asiaa auttaa tietysti Selamon persoonallinen ääni ja laulutyyli, joka antaa musiikille kasvot ja sanoille sielun.

Ison osan saavutuksesta ansaitsee kuitenkin myös väkevän soundin omaava yhtye, joka pystyy siirtämään biisintekijöiden ideat tähän maailmaan. Tarina ei kerro paljonko työstöä on pajoilla vaadittu, eikä taustoja valoteta oikeastaan juuri mitenkään, mysteerisyys tuntuu olevan osa isompaa tarinaa. Hattua silti päästä myös kolmikon Markus Lumipuu, Anna-Riikka Vehviläinen ja Sampsa Väätäinen edessä, jotka ovat täydentäneet kaksikkoa ainakin studiossa.

Vajoamisteoreettinen vakio on nimenä kompastelevan kimurantti, ja silti kauniin suruisasti souteleva biisi puhuttelee sydämen kamareita. Esiin nousee jotain, joka on lämmin kuin muisto mummolan mustikkakiisselistä, joka on taas ikuisesti osa lapsuuden parhaimmista kesähetkistä. Muitakin mielikuvia sinkoilee sanoista, soundeista ja tunnelmista, niitä nousee myös kaartelevan soiton kurveista ja ilmaan jäävistä ideoista. Kaikki on osa kaikkea. Vokaalien harmoniat, taustan tarkkaan sijoitetut pienet jutut ja rennon jouheva kulku, joka saa jopa painajaismaisen Pimeyteen-raidan asettumaan osaksi levyn muuta universumia.

Pähkäilin ja painin pitkään itseni kanssa, josko viidettä tähteä uskaltaa laittaa esikoisalbumille. Vaan miksi ei? Ei tämä tästä voi enää parantua, eihän? Täydellinen poprocklevy, joka käsittelee elämän kummia ihmeellisyyksiä tavoilla, jotka olin jo miltei unohtanut. Tähän voisi lisätä vielä pari suomalaista mestaria, mutta en vieläkään tiputtele nimiä. Kuunnelkaa mieluummin itse Surupuseroisten debyyttilevy ja löytäkää ratkaisut.