Who Stole The Lipstick: Outo valoilmiö taivaalla

Omakustanne

Tiedän että nyt ollaan keskikesässä, mutta kyllä joulukin on vaan mahtavaa aikaa. Etenkin kun kohdalle osuu Who Stole The Lipstick on Christmas Eve -tuplasinkun kaltaisia kausijulkaisuja. Tuo ensikosketus löytyi myös nopeasti muistista, kun sain eteläpohjanmaalaisen yhtyeen albumin käsiini.

Kolme ja puoli vuotta sitten kutsuin Who Stole The Lipstickin musiikkia psykedeelistä energiaa räiskyväksi kitararockiksi. Debyyttialbumin erittäin napakassa saatteessa puhutaan vuorostaan sirkusmaisesta rock-musiikista. Kuvaukset ovat tietysti vain epämääräisiä sanakasoja, mutta ne summaavat silti olennaisen bändistä, jonka esikoislevyn tarkka arviointi vaatisi toisaalta tuhatsanaisen avauksen. Yritän selvitä hieman vähemmällä.

Pidetään ensimmäisenä pointtina sirkusta, kun se kerran mainittiin erikseen. Sirkuksessa erilaiset numerot seuraavat toisiaan ja yleisön tuntoja pyritään keikauttamaan äärilaidasta toiseen. Samanhenkinen vuoristoratamainen ja voimakkaita käännöksiä sisältävä matka on myös Outo valoilmiö taivaalla -albumi. Levyn halkaisee kahteen osaan keskellä kiukutteleva katurockin herkkupala Jokainen menestynyt taiteilija on itsekeskeinen kusipää, joka on nimensä veroinen päiväkirjamainen purkaus Lou Reedin hengessä.

Finaalin pitää luonnollisesti olla elämää suurempi, etenkin kun matkan ja draamat kaaret hipovat jo valmiiksi teltan kattoa. Kirskuva kateus levittäytyy yli kymmenen minuutin alueelle, kasvaen esitykseksi esityksen sisällä. Hitaasti kiihtyvä ja harkiten harppova, bassolinjastaan postpunkahtava ja koskettimiensa avulla horisonttiin kaipaava numero on samaan aikaan punkkia ja progea, slovari ja runoesitys. Lopun minuuttien venyttely ei ole ehkä biisin kannalta tarpeen, mutta ymmärrän toki sen olevan osa suurta kuvaa.

Levyn kaksi sinkkua ovat tietysti vielä jotain aivan muuta. Malttamaton hyppää menokenkiin ja veivaa alkuperäisen rockin energialla pöydillä. Kyllähän siinä tietysti lasit lentävät ja pöytäliinat sotkeentuvat, mutta hilpeää on. Solu on myös levoton numero, jolla bändi työstää suomirokkia uuteen aikaan ja osuu jälleen kultasuoneen. Solun sisarukseksi kirjoissani nouseva Kahdeksalta landella kiihtyy myös amokjuoksun tavoin, kunnes syöveri jalkojen alla on henkilökohtaisen mustan aukon luokkaa.

Musiikin vivahteikkuus on kenties sirkusta, mutta tässä sirkuksessa ainakin allekirjoittanut huomaa viihtyvänsä. Tekstien saralla psykedeelisyys pulpahtelee kroonisesti pintaan, mutta vaikka jossain kohdin huudetaan systemaattisesta outoudesta, niin koen kuuntelevani aitoa ja alkuperäistä asiaa. En edes väitä ymmärtäväni Bulldogit huohottaa -raidan kaikkia tasoja, tai Pallon pyörähdyksiä, mutta ehkei kaikkea pidäkään omaksua yksi yhteen.

Pähkäilin pitkään neljän ja viiden tähden välillä, sillä mikään vähempi olisi ollut perusteetonta loan heittoa huippuluokan esityksen jälkeen. Lopulta kaikki kiteytyy kysymykseen: toimiko levyn jokainen osa palana kokonaisuutta? Viisi tähteä antavat oman vastaukseni. Ponnahdan penkistä, taputan ja huudan encorea.