Väinö Karjalainen: Birch Bark Letter

Värkendahl

Väinö Karjalaisen soolodebyyttialbumi Birch Bark Letter pyöri kevään ajan periaatteessa ihan lähellä, mutta tartuin siihen ajatuksella vasta kesän jo koitettua. Karjalainen on helsinkiläinen muusikko, tuottaja, äänittäjä ja miksaaja, joka luo sooloartistina jotain hieman erilaista kuin mitä hän yhtyeissä soittaa.

Ambient on usein kokeelliseksi miellettyä elektronisuutta ja nauhasilmukoita hyödyntävää äänitaidetta, joka on musiikin yhtenä linjana minulle erityisen rakas. Pidän toki monista äänekkäistäkin tyyleistä, mutta toisinaan kaipaan rauhallista ja asettunutta ambient äänimaalailua. Minulle ambientin perustaja ja isä on aina ollut Brian Eno, jonka vuosina 1978–1982 julkaisemat Ambient-sarjan levyt ovat genren kruununjalokiviä. Tämäkin on tosin vain yhden henkilön näkemys, sillä toki myös Eno vaikuttui häntä edeltäneiden tekijöiden töistä.

Karjalaisen levy on mielestäni ambientin ytimessä, mutta artisti ise suosii environmental music -termiä. Ympäristö on avain ja suoraan tekijän sanoja lainatakseni: ”levy on syntynyt Suomen luonnosta ja vedestä, ja se on tarkoitettu kuunneltavaksi niissä samoissa tiloissa”. Tapauksessani kuunteluympäristöksi valikoitui käytännön syistä avoin jokivarsi, jonka varrella on enemmän ja vähemmän hoidettuja puisto-osuuksia.

Vihreät nurmikentät, osin valloilleen päässeet heinikot ja kaupungin päässä sangen rumat betoniset autosillat muodostavat yhdessä pitkän ja rikkaan vaihtelevan maisemalinjan. Vanha hautausmaa näkyy yhdestä kohdin, punatiilinen koulukompleksi ja vanhat puurivistöt hallitsevat omaa kohtaansa. Peltomaakin uskaltautuu liki vettä, mutta jättää vihreän kaistaleen satunnaisille peuroille ja ketuille kuljettavaksi.

Jokivarsi on miellyttävän rauhaisa paikka, jossa äänille voi antaa aikaa ja tarkkailla samalla myös linnuston tekemisiä. Fjeldin pitkät ja aivan kuin vetten alta kaikuvat äänet saivat kehitellä päässäni jokeen lisää haaroja ja mutkia. Äänet kulkevat halki levyn yleisesti vakaina ja silti luonnolle ominaisesti alati muuntuvina, koska äänillä ei ole luonnossa vakioita. Kosken kuohunnassa ja pulpunnassa on aina kaaoksen sekavuutta, jota Partial Refelction of Light (In Water) heijastelee.

Karjalainen on saatesanojen mukaan antanut sattuman ja kenttä-äänitysten tulla osaksi kokonaisuutta. Ääniä on käsitelty, muokattu ja kerrostettu, minkä lisäksi improvisaation on annettu muokata kollaasimaisia teoksia. Puhallinmaiset ja kanteleenkin mieleen tuovat äänet kulkevat hitaasti ilmassa, kun Fresh Snow, Pavement leijuu aikansa. Äänet rakentavat jälleen korkealta tuntuvan tilan, avaruuden ja iättömyyden syntyessä kovin pienistä osista.

Vaikka yksittäisiä ääniä on joissain hetkissä runsaasti, asettuvat ne pääosin pieniin tiloihin ja somiin asetelmiin. Levyn sulkeva Down to a Dandelion tuntuu kaiken kauneuden jälkeen jopa liiankin pirteältä ja äänekkäältä kesäpäivän unelmalta. Keskellä albumia satava Acid Rain vaikutti aluksi niin ikään rikkovan enemmän kuin tuovan, mutta pitkässä kuuntelujatkumossa kaikki osat ovat lopulta tärkeitä kokonaisuudelle.

Birch Bark Letter on ääniteos, joka tekee kunniaa japanilaisille mestareille. Ryuichi Sakamoto olikin jo tekijänä tuttu, kun taas vuonna 2003 edesmennyt Hiroshi Yoshimura kävi vasta albumin saatetekstin kautta tutummaksi. Birch Bark Letter kaikuu japanilaisista vaikutteista, mutta se ei ole mikään tyylipuhdas kanky? ongaku -albumi, vaan ennemminkin pohjoismainen näkemys samaan maisemaan.