Gamma Satan: Nuclear Waves

Omakustanne

Hämeenlinnalainen Gamma Satan on operoinut jo muutaman vuoden, toimien kuuleman mukaan samalla useamman eri nimen alla. Tästä voi siis päätellä, että nykyinen otsikko on kehityksen tulos, mutta aiempia nimiä ei sen kummemmin paljasteta.

Gamma Satanin mahdollisista aiemmista julkaisuista ei myöskään ole mitään tietoa, tai havaintoja, joten Nuclear Waves lienee debyytti ainakin jollain tasolla. Keikkoja on kuulemma heitetty, ja omaa soundillisista sekä tyylillistä tietä kuljettu kuten haluttu.

Ilmaisun ydin on melkoinen pirunnyrkki, jossa punk, metalli ja raskas kitararock limittyvät toisiinsa. Olennainen rakentuu rosoisesta kitarasta ja huutolauletuista vokaaleista, eikä bändi juuri nojaa paria samplea enempää erikoisuuksiin. Rytmiryhmä pitää vauhdin kiivaana, nopeiden käännösten ollessa keskeinen osa kokonaisuutta. Kipale saattaa painaa sata lasissa, ottaa parit silmukat, kiepauttaa väliosan eteen ja äkkiä on epäselvää, että mikä nyt olikaan se alkuperäinen ydinlanka. Leikki rakenteiden kanssa on kiikkerää hippaa, jossa Gamma Satan tuntuu vetävän useimmiten pidemmän korren.

Linkit pohjoisamerikkalaiseen alternative rockiin ovat ilmeisiä, mustan ja tietysti melko vinon huumorin vaaniessa (ainakin allekirjoittaneen mielestä) alati nurkissa. Itse asiassa mieleeni nousi pitkästä, pitkästä aikaa New Jerseyn nerokas hc-ryhmä Mucky Pup, jonka vuoden 1989 A Boy in a Man's World -albumi pitäisi ehdottomasti nostaa klassikoksi. Pistetään tuo mieleen, mutta palataan takaisin Gamma Satanin pariin.

Mikäli kyseessä olisi vinyylilevy, olisi supersvengaava Nuclear Waves täydellinen B-puolen avaaja. Biisin levoton groove saa veneen keinumaan, yksinkertaisen tehokkaan säkeistörakenteen paaluttaessa korvasta sisään. Simppeliä päältä vilkaistuna, vaan todellisuudessa jotain hivenen enemmän. Koko levyn korkkaava Destroyer of Worlds tulee silmille ihan silkan shokkivaikutuksen nimissä, mutta kova kohkaus ei mielestäni saa riittävästi välitettyä tehoja. Puristus on kyllä armotonta, ehkä liiankin armotonta.

Mikäli sinkkuja pitäisi valita, olisi toisena soiva Outercast, tai hiukan System Of A Downinkin hengessä rokkaava ESAD melko korkealla listoilla. Gamma Satanin ilmaisuun ei kuulu suora melodinen kosiskelu, mutta yhdeksän raidan paketissa on yllättävän paljon kerroksia. Monesti juuri biisien oudot kulmat ja kurvit ovat niitä paloja, jotka jäävät koputtelemaan mieleen.

Kikkailu toimii ja meininki on kohdillaan, vaan jotenkin biisit kokonaisuuksina yltävät harvemmin hienojen rakenteidensa tasolle. Terävämpää riffi-, sovitus- ja sävellyskynää siis toivotaan, sekä tietysti lisää näin hienosti rakennettua meuhkaa.