SATANEN: Rokkii Varten & Taiteen Vuoks

Svart Records

Jotkut odottavat maailmanloppua, toiset seuraavaa palkkalappua ja jotkut edes jonkinlaista onnenpotkua takalistoonsa. SATANEN voi auttaa tavallaan noissa kaikissa, sillä ainakin allekirjoittanut on odottanut tätä albumia jo jonkin aikaa. Korkeaoktaanisen kitararokkibändin debyyttialbumin saatesanoissa henkselit paukkuvat, eikä suinkaan perusteetta. ”Suomen törkeintä jytää paiskova” yhtye jyräyttää rock’n’rollin V8-moottorin jylisemään, vaan kuinka on tehojen, mahdollisten karstojen ja koneen väännön laita?

Albumin avaus on melkoista rytyytystä. Nimibiisi ja sinkkuhitti Rokkii Varten & Taiteen Vuoks tulee tupaan karmit kaulassa ja hirvittävä meno päällä, eikä säröisen rosoista mäiskettä ole siistitty suotta. Yliyrittämisen vaara häilyy tietysti häijysti rauhattoman hetken yllä, mutta kirjoissani viisari jää plussan puolelle – juuri ja juuri.

Kakkosraita Vauhtikone on perusmättöä pyhän Motörheadin nimissä, eikä kertosäkeen nerokas yksinkertaisuus jätä kylmäksi. SATANEN tietää mitä haluaa ja sata lasissa kaahataan joka mutkaan niin nyt kuin myöhemminkin. Kyllähän siinä kolhuja siunaantuu kiesiin, eikä jälki ole aina nättiä, mutta näissä kohdin kuulija nousee kuninkaalliseksi ja voi itse pohtia peukalonsa suuntaa.

Näillä sitten mennään ja orkesteri ajaa toistuvasti rokin jyrkänteen reunalle, eikä aina muista jarruttaa ennen pudotusta tai seinää. Metelissä kuitenkin löytyy, eikä SATANEN emmi käyttää 70-luvun hard rockin ja alkuperäisen heavy rockin keinoja. Soundi on retro Daddy Issuesin jolkotellessa sabbathmaisesti väliosassaan, mutta eikö juuri se tunnukin kerrassaan mukavasti peräosastossa?

Eikä perinteinen jytälevy olisi tietysti mitään, ellei mukana olisi yksi bluesrockin alkuvoimaisista järkäleistä puhtaammin rakennettu juntta. Äkkii sukeltaa syvään Mississipin sameisiin vesiin, eikä häpeile tekosiaan sekuntiakaan. Onhan jälkiä muillakin siivuilla jo havaittavissa, mutta vasta nyt kaikki asettuu kohdilleen.

Palaan vielä takaisin arvion alkuun ja totean tämän: SATANEN osaa räjäyttää paikat päreiksi rokillaan. Ryhmän rakentamassa rock’n’rollin maailmanpyörässä saa elämänsä kyydit, jossa nousut ja laskut ovat taattuja. Voit joutua hyvästelemään lounaasi prosessissa, mutta vatkaus ei jää ainakaan vajaaksi. Raskaan arkiviikon päätteeksi annos SATASTA volume yhdellätoista voikin puhaltaa murheet päästä ja saada taskun pohjalla kilisevät lantit tuntumaan setelitukoilta.

Kolikon toinen puoli on tietysti se, että näin ehdoton pauke ei paljoa liikkumavaraa anna. Chimeiran rujo punkrockin kaahaus on tikkuista, eikä Mulkun elkeet jätä juuri tulkinnan varaa. Ted Nugent on niitä heppuja, joiden kanssa pitäisi keskittyä vain musiikkiin. Vaatii myös pokkaa avata biisi toteamalla, että ”Perse kuin Texas”, joten olkaa varoitettuja.

Karstat ovat lentäneet maisemaan ja bändi on osoittanut rokkinsa jumalaisen vääntövoiman. Itse jään silti odottamaan bändin seuraavaa kiekkoa, jolla osa yhä seoksessa olevista kokkareista olisi jo jauhaantunut tulisemmaksi rock-chiliksi.