Octopus Syng: But Love is the Song We Hunger Anyway

Pigeon Cult

Musiikki vastaa monesti itse esittämiinsä kysymyksiin ja Octopus Syng näyttää vastaavan puolentoista vuoden takaisen albuminsa otsikolle. Insanity Is the Song We Sing näki Jaire Pätärin yhden miehen yhtyeen siirtyvän tummempaan suuntaan, vaikka juuret olivatkin yhä syvällä 60-luvun psykedeelisessä kitararockissa.

Maailma on matkalla kohti epävarmaa huomista, sitä tuskin kukaan voi kiistää. Tällä erää musiikin yleissävyt ovat – kenties hieman yllättäenkin – kääntyneet kuitenkin positiivisempaan suuntaan. Eihän Octopus Syng toki kehota vain kirmaamaan kukkakedoilla huolista välittämättä, mutta ehkäpä maailmassa on sittenkin enemmän hyvyyteen ja positiivisuuteen tähtääviä voimia. Kenties.

Jos sanoja oikein venyttää ja haluaa nähdä lasit puolitäysinä, niin kaikki kaipaavat rakkautta ja pohjimmiltaan jokaisessa on myös positiivista hyvyyttä. Ehkä. Musiikin ja tekstien sävyt ovat joka tapauksessa astetta kirkkaammat ja näin But Love is the Song We Hunger Anyway -albumi alleviivaa otsikkoaan.

Musiikillista lähtöpistettä hahmoteltaessa alkuaikojen Pink Floyd on edelleen selvin verrokki, vaikka kokonaiskuvaan kuuluukin tietysti myös paljon muuta. Sanon suoraan, ettei raukean melodinen Hidden Society olisi maailmassa tässä muodossaan, ellei eräskin Syd Barrett olisi elänyt aiemmin. En kuitenkaan näe tilanteessa tarpeetonta jännitettä ja olen silti iloinen kappaleesta, joka on kuin pieni lahja ja vie Barrettin työtä hellin käsin eteenpäin. Niin nyt kuin kautta albumin akustisuudesta on luotu pintaa, jonka alla riittää syviä vesiä ja silti kaikki vaikuttaa samaan aikaan viehättävän yksinkertaiselta.

Mikäli arvioitavaksi olisi saatu vinyylilevy, olisi energinen rock-paukku Let The Harmony Come ollut mojova päätös ensimmäiselle puoliskolle. Nyt joudun lähinnä kuvittelemaan vaikutuksen – tai pysäyttämään CD-promon hetkeksi. Niin tai näin, B-puolen avaava Chaos of Twilight kuuluu myös albumin salaisiin aarteisiin. Alkuun biisi tuntui livahtavan toistuvasti ohitse, koska heti perää soiva Life is Strange -slovari muuttaa virran kulun niin totaalisesti. Soittokertojen myötä olen kuitenkin ryhtynyt suosimaan ensinnä mainittua ennen jälkimmäistä, koska hidas pala pysäyttää jotenkin ikävässä kohdassa levyn virtauksen.

Ocotpus Syngin kahdeksas pitkäsoitto on askarruttava tapaus, josta löytyy monia alkoveja, väliköitä ja alkuun miltei huomaamattomiksi jääviä linkkejä, niin levyn sisälle kuin muihinkin suuntiin. Mielenkiintoinen palanen albumista on reilun puolentoista minuutin mittainen Secrets Live in the Shadows, josta olisi suonut syntyvän oikean ja tasapainoisen kappaleen.

Avausraita Space Observer antaa pitkäsoitolle mallikkaasti vauhtia ja kiekuraisemman psykedeliapopin kera piiritanssiin käyvä Butterfiles lähtee myös rohkeasti tekemään omia kuvioitaan runsassävyiselle taivaalle. Jälkimmäisellä puoliskolla meno kuitenkin hyytyy siinä määrin, että saattaisin soittaa lopulta vinyyliltä (jos sellaisen omistaisin) silkkaa A-puolta.