Pepe Ahlqvist: Dreaming Away

Bluelight Records

70-vuoden ikään ennättänyt Pepe Ahlqvist on suomalaisen bluesrockin konkari, moniottelija ja todellinen mestari, jonka sielukas ääni ja vivahteikas huuliharppu ovat värittäneet kotimaista musiikkimaisemaa. Allekirjoittanut kuuli ensi kertaa Ahlqvistiä livenä Pepe Ahlqvist H.A.R.P. -yhtyeen myötä, mutta radion ja TV:n kautta herra oli toki käynyt jo aiemmin tutuksi.

Ahlqvist on ollut ahkerasti äänessä siellä ja täällä, mutta yllätyin taustan diskografioita tutkiessani paristakin asiasta. Ensinnäkin Ahlqvist on ollut mukana monessa bändissä sekä projektissa, jotka ovat levyttäneet vuosikymmenten saatossa musiikkia eri otsikoiden alla. Nimilista on näyttävä ja erittäin pitkä. Soittokavereina ovat olleet niin suomalaiset raskassarjalaiset, kuin tuntemattomammatkin soittajat, laadun ollessa tasaisen korkeaa. Superbändi SF-Bluesista on ajatuksen tasolla matkaa UMO Jazz Orchestraan, minkä lisäksi Ahlqvistia on kuultu vierailijana niin Backslidersin jytäilyssä kuin Mikki Hiiren levyllä.

Toinen yllätys oli se, että Dreaming Away on vasta osapuilleen kolmas Ahlqvistin sooloalbumi, jos kokoelmia ei lasketa mukaan. Kimpassa tekeminen lienee siis hauskempaa, eikä tätäkään kiekkoa ole yksin studiossa kasailtu. Pohjat menevälle ja silti karsitulle bluesille värkkäävät varmoin ottein basisti Mikko Löytty ja rumpali/perkussionisti Harri Ala-Kojola. Luottopakeiksi nimetyt herrat tietävät, kuinka bluesin mäkiin saadaan ylä- ja alakulmia svengillä, groovella, vedolla ja tarvittaessa vaikka pienellä raahauksella.

Ahlqvist on edelleen armoitettu huuliharpisti, joka puhaltaa soittimeensa hehkua tunteiden kirjosta. Tällä erää kyseistä korttia ei pelata ainakaan liiaksi – olisin jopa kaivannut tuota puolta lisää. Toisaalta valinta antaa Jukka Gustavsonin koskettimille runsaammin tilaa, joten eri suuntiin osoittavia vaakakuppeja on pelissä enemmänkin.

Kitarat asettuvat bluesissa usein keulille ja niitä Ahlqvistin rinnalla soittavat hänen poikansa Jan ja Joel. Lisäksi Tomi Leino livauttaa slide kitaraa Willie Dixon -coveriin Little Red Rooster, joka avaa kiekon jälkimmäisen puoliskon tyylikkäästi. Ahlqvistien kitarat taipuvat matkalla moneen suuntaan, energisen bluesrockin ja hiljaisempien tunnelmapalojen liukuessa. Välillä tehdään isompaakin vallia, äänikenttiä silti tukkeeseen soittamatta.

Veikeästi veivaava Hayfield Blues ja reippaasti jalkojaan nosteleva I’m Gonna Stick with the Blues eivät alkuun vaikuta välttämättä kovinkaan konstikkailta, vaan soitossa on tunnetta – suoranaista mojoa. Nuotit osuvat kohdilleen ja sanoja tulee todella kuunneltua, minkä ansiosta biisit eivät ole vain ohivirtaavaa metrikamaa.

Sinisempiä osuuksia on tietysti mukana myös, onhan kyseessä perinteinen bluesalbumi. Kiekon pisin ja sinisin raita on tavallaan Dreaming Away, tosin tekstinsä puolesta siivu edustaa elon hienouden ylistystä. Kertoja on löytänyt paikkansa elon suuressa virrassa ja pienille jutuille osaa jo kallistaa korvaansa, jopa hiljaisuudelle. Samaa oivallusta julistaa niin ikään Dixonilta lainattu I Live the Life I Love, joka asettuu kohdilleen täydellisesti.

Aika kuluu ja kuluttaa, mutta eloisan Blue Devilsin avatessa pitkäsoiton tuntuu Pepe Ahlqvist olevan sama sielultaan nuori itsensä kuin aina ennenkin. Sonny Boy Williamsonin legendaarinen My Younger Days istuu mestarille, hymyn karehtiessa suupielessä ja sielukas My Old Friend nostaa maljaa jo poistuneelle toverille. Ankkurina soiva Don’t Leave Me When I’m Old menee jo melkein liian pitkälle, mutta akustisella kitaralla erilainen numero horjuu sekin perille. Juuri ja juuri.