Neiti Aika: Nyt

Omakustanne

Kuka enää tässä ajassa haluaa tehdä suomipoppia Depeche Modesta ja New Orderista innoittuneilla soundeilla? No, ainakin Neiti Aika näkee tuossa mahdollisuuden, ja hyvä niin. Huhtikuinen tuplasinkku Jostain / Rakkaus on syndrooma raotti trion valttikortteja lupaillen enemmänkin saapuvaksi. Sittemmin sinkkuja onkin saatu kolme lisää, eikä kyseisiä biisejä ole tietenkään jätetty pois esikoispitkäsoitolla.

Brittiläisten synapopromantikkojen hengessä dramaattisuus on vahvaa ja sävyt pehmeällä tavalla tummia kautta linjan, onhan rakkaus tunnetusti taistelukenttä vailla voittajia. Vaikutteet ovat helposti kuultavissa, mutta uskallan heittää em. nimien sekaan vielä edellistä sukupolvea edustavan Giorgio Moroderin, sekä hänestä aikoinaan uransa yhdessä vaiheessa kovasti innoittuneen Gösta Sundqvistin. Neiti Aika kulkeekin sangen vaarallisilla syntetisaattorikentillä, joilla voi tahriintua helposti ja nopeasti.

Koska draaman määrä on näin huomattava, pohjaa mahdollinen onnistuminen mielestäni riittävän vakaisiin soundeihin ja suoraan vokalisointiin. Vääränlainen komiikka on kohtalokkaampaa kuin Amorin nuolet, eikä traagisuutta sovi vetää yli erittäin vaikeasti hahmotettavien rajojen. Vaaroja siis riittää, mutta tilanne on kuullun perusteella Neiti Ajalla rautaisesti hallussa. Laulaja Laura Lehtola omaa äänen, joka taipuu materiaalin vaatimuksiin, eivätkä kitaristi Juhana Lahtinen ja konemestari Jussi Ojajärvi ole pulassa soiton saralla. Tuotantokin tukee minimalistisella tyylikkyydellään kokonaisuutta, josta on haastavaa löytää suoranaisia heikkoja kohtia.

Suurimmat tragediat syntyvät pienissä piireissä, rajatuissa yhteisöissä omine tiukkoine sääntöineen. Tuota maailmaa tutkailee Riemu, jossa jokirannalla asuvien ihmisten paratiisissa on varjoja kuin Blue Velvetissä ja Twin Peaksissa konsanaan. Päältä kaikki on kaunista, vaan silti jokin on pielessä perustavanlaatuisella tavalla. Kappaleen nykivä rakenne vaihtuu kertosäkeessä hetken vapaaksi kiidoksi, kuin arjen ja haaveiden eroa korostaen.

Erilaisuus johtaa helposti turpasaunaan, rakkauskin voi avata terälehtiään vain varovasti. Neiti Aika ei kuitenkaan jumitu kiinni kaurismäkeläiseen tummuuteen, koska asiat sanotaan suoraan, toteamukset tehdään sveitsiläisen pankkiirin vakavuudella. Armain saapukoon käynnistyy rohkeasti sanoilla: ”Näin tapahtui menneisyydessä / Sinä otit minua kädestä / Tämä oli ennen sumua / Olit kirkas ja läpikuultava”. Elokuvamaisuus ja hetkittäinen satumaisuus on väkevää, kun viittaukset toimivat toisella ja kolmannellakin tasolla.

Melodiat ovat tekstien rinnalla toinen tukijalka, johon trio nojaa luottavaisesti. Julia, Julianin kaltaisia helmiä ei ole koskaan liikaa ja nopeammin askeltava Rakastavaiset tarttuu myös hanakasti korvasta heti ensikierroksella. Myös jo alussa mainittu Rakkaus on syndrooma edustaa biisiluokkaa, josta moni suomipoppari on kateellinen.

Nyt on näennäisen valoisten huoneiden tummia nurkkia suosiva levy, jonka melankolinen tarttuvuus ja juuri sopiva surumielisyys muodostavat täydellisyyttä hipovan seoksen. Suomalaiselle sielulle ja koetellulle mielenmaisemalle nyt ainakin. Maailma saattaa olla harmaa, vaan kaikkialta on löydettävbissä myös onnen hetkiä ja satumaisia sattumuksia. Niiden puolesta on vain kamppailtava halki arjen sumujen.