Ville Ahonen: Viimeaikaisia lauluja

All Day Entertainment

Siitä on yli 16 vuotta aikaa, kun Ville Ahonen oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla. Tuolloin äänessä oli Minä ja Ville Ahonen niminen yhtye, jonka hiljaiseen laulaja-lauluntekijä materiaalin nojaava keikka tapahtui verkkolehtemme toimittajan mielestä väärässä paikassa. Äänekäs pubi kun ei ole parhain ympäristö ”hiljaiseen ja kuulaaseen kielten hivelöintiin”.

Yhtye eli aikansa ja haipui pois ilman sen kummempaa näkyvää draamaa. Aikaa kului keikka- ja julkaisuhiljaisuudessa, kunnes Ville Ahonen palasi takaisin estradeille kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Nyt, reilu kolme vuotta keikkapaluun jälkeen, on koittanut Ahosen debyyttisooloalbumin aika.

Uusi aika käynnistyi julkaisujen saralla jo keskikesällä, kun Laulu seireenille -sinkku ilmestyi. Ahonen luo edelleen kappaleensa äärimmäisen vähistä ja hiljaisista aineksista, mutta sinkku on jopa tuossa seurassa sitä hiljaisinta laitaa. Biisi lienee tekijälleen erityisen rakas ja miltei hartaaksi äityvä tunnelmointi on kieltämättä kaunista. Hiljaiset vokaalit ja varoen näppäilty akustinen kitara kantavat suurimman osan matkaa, ja sivustoja kasvatetaan koskettimilla/konehuoneella vain äärimmäisen niukasti hetkittäin.

Näin poikkeuksellisen vereslihalle jätetyt ja runkoonsa karsitut kappaleet vaativat luonnollisesti kuulijaltakin enemmän huomiota. Nolla kääntää kuitenkin isolla kaiulla tyhjyydestään supervoiman, jossa avara, avara äänten sali soi jylhimmän kirkon tavoin. Viimeaikaisia lauluja on kokonaisuutena kenties hiljaisia tiloja suosiva, mutta simppeli ja harmiton se ei todellakaan ole. Höyryjä pahimmin/upeimmin purkava Älä puhu paskaa saa ahdettua reiluun minuuttiinsa melkoisen määrän kovia pintoja, särähtäviä sanoja ja pisteleviä piikkejä. Avauksena soiva Olen hakattu metsä nousee matalasta huminankaltaisesta äänikentästä, nähden kaiken olevan kuin tarkoitettua. Rakkaus on ydin, mutta silti todetaan yhä uudelleen: ”kaikki on tyhjyys / tyhjyys kaikki on”.

Samainen onnen ja onnettomuuden paritanssi tuntuu leimaavan kaikkea. Kertoja tarkkailee maailmaa ja näkee kuinka Tulikärpänen on vapautunut ainoaan tehtäväänsä: polttavaan valoon lentoon. Kamikazeksi muuttuneen olennon ei tarvitse enää kuin tuhoutua. Punainen lainaa Leonard Cohenin tumman puvun ja rullaavan runouden, muttei anna tähtensä lentää liian kirkkaana.

Musiikki välittää kiistatta syviä tuntoja, mutta Ahosen kappaleet tahtovat ottaa allekirjoittaneesta turhankin tiukan niskalenkin. Vääristynein äänin särisevä Suomi-neito rimpuilee varjoissaan jääden suureksi mysteeriksi. Levyn peräpäädyssä Älä pelkää elämää valaa sentään hieman enemmän uskoa tulevaan ja maailmaan, mutta on valo kyllä kovin vähissä.

Ahonen on tarkoilla silmillä ja syvällä sydämellä siunattu artisti, joka ei ole antanut kykyjensä muuttua kiroukseksi. Kappaleista olisi mielestäni saanut kiskottua enemmänkin irti, mitä jazzahtavan svengaava Yö jo vinkkaa, ja syvältä soivalla kitaralla tunteita tirskuva Anja huokuu kiukussaan. Albumi on kuitenkin haluttu puristaa kovin, kovin litteäksi, välittömäksi ja siten samalla kompromissittomaksi. En täysin ymmärrä ankaraa ja aivan omanlaistaan levyä, mutta kunnioitan sen ideaa syvästi.