Ruissalo Amping: Rihmasto

Svart Records

Ruissalo Ampingin kolmas pitkäsoitto on kuin yhdistelmä turkulaisbändin kahdesta edellisestä albumista, rakentavassa ja positiivisuutta korostavassa hengessä. Kummaltakin vanhemmalta on peritty toivottuja ominaisuuksia, eikä harmillisia rasitteita pistä esiin kuin ehkä luonteen rosoisuutta sopivasti korostaen. Kaipaan tavallaan yhä Tähtien suojatit Maan povella -esikoisen vieraantunutta shoegaze-mustuutta ja Ruusutarhan supersyviä dreampopin hattarapilviä, mutta Ruissalo Amping ei ota taka-askeleita.

Rihmasto on mielestäni teemoiltaan yhteyksistä ja maailman erilaisista linkittymisistä kertova kokonaisuus, runsaan orgaanisuuden ja suoremman todellisuudessa pysyttelyn alleviivatessa viestejä. Nyt ei olla laskeuduttu ufolla mistään universumin takaa, eikä toisaalta turvauduta ruusuisiin haaveisiin, vaan ollaan tässä ja nyt. Teemaa avataan siten, että tavallaan jokainen meistä on kuin rihmasto, koskettaen osin tietämättäänkin monia paikkoja, kaiken vaikuttaessa kaikkeen. Tai näin itse tulkitsin kuulemaani.

Albumin nimikappale Rihmasto on herkän siro julistus yksilöllisyyden puolesta, äänen ollessa osan rihmastoa, huomattavasti itseään suurempaa kokonaisuutta, ja silti myös ainutlaatuinen yksilö. Tunteminenkin on osaamista, mitä nostetaan toistuvasti esiin halki levyn. Fantasioiden lehtikasoihin upottautuva Puhutaan vettä keskittyy kommunikoinnin haasteisiin, itse kappaleen rakentuessa alun harsosta yhä jylhemmäksi ja komeammaksi torniksi. Yhteyden luominen on monesti haastavaa näinä infohälinän aikoina, mitä myös Hetken olin taas olemassa -sinkku sydäntäsärkevän varoen tutkii.

Shoegazen ja dreampopin usvaisilla rajamailla mestarin lailla liikkuva yhtye hyödyntää taiten niin soundeja, kuin kuulijan odotuksia. Ison äänivallin tunne on monesti liki, samoin kuin kauniiden suvantojen rauha, mutta seuraavaa siirtoa on lähes mahdoton arvata. Moinen vapaus syntyy leikkisyydestä, jota sitäkään ei kuitenkaan pelata puhki.

Luonnon antimet -sinkku heittää heti ensiriveillä vinkkiä Leevi and the Leavingsin suuntaan, mutta pitää helmansa siivoina. Monta minää on säestettyä runoutta, jossa ylistetään sielun moniäänisyyttä ja pysytellään hälyttävän pienellä alalla. Kosketa hellästi maailman pintaa nyökkää ruusutarhan suuntaan, mutta vain hetken. Jonkinlaisena linkkinä menneisiin kitararock-aikoihin toimii puolestaan Paniikkinappula, jota painetaan vasten kasvoja – tosin vaihtoehdoista vihjaileva hymy selvästi huulilla.

Levyn äänekkäintä siipeä edustava Koneisto jauhaa itämaisiksi miellettäviä vaikutteita popimmaksi kitararockiksi, kun taas ankkurina syviä vesiä kyntävä Oidipus menee jo melkein liian pitkälle kaariensa takomisessa vasten taivaita. Onkin lopulta kuulijasta kiinni, jännittääkö Ruissalo Amping kappaleensa jo tarpeettoman avaralle alalle, mutta ainakaan Rihmasto ei ole albumina tavanomainen, tylsä tai ennalta-arvattava.

Rihmaston kauneus nojaa täydelliseen heittäytymiseen. Sydän avataan, ovet ja ikkunat myös, eikä taakse edes vilkaista – ei nyt, eikä nähtävästi milloinkaan. Periaatteessa kasassa on toisiinsa sopimaton nippu kappaleita, tyylilajien törröttäessä kasasta moneen eri suuntaan. Yhtye kuitenkin työstää aineksista rakkaudella jotain suurempaa, jalompaa ja kauniimpaa, mikä yllättää vielä monen kuuntelukerrankin jälkeen. Tätä on musiikin todellinen taika.