Kai Dallas: Neonvaloista kun ratsastamme pois

Omakustanne

Avainkysymys heitetään heti alkuun: Voiko outlaw-country toimia riittävän napakasti suomeksi? Yrittäjiä löytyy maastamme kourallinen ja tuohon kaihoisuutta kovassa kurssissa pitävään joukkoon liittyy nyt myös Kai Dallas. Mikäli artistin sukunimi nostaa mieleen kymmenen gallonan hatut, Cadillacin keulille kiinnitetyt sarvet, tai kirkkaan Teksasin auringon, niin moiset mielleyhtymät ovat kaukana tämän Dallasin todellisuudesta.

Neonvaloista kun ratsastamme pois -albumi ei päästä kuulijaansa helpolla, eikä anna hirveästi tarttumapintaa. Periaatteessa tämä on alusta loppuun asti suomalaista murhekantria, jossa lasi on puolityhjä – ja useimmiten rutikuiva. Siinä missä Freukkarit ja monet heidän jälkeensä ovat turvautuneet huumoriin edes jollain tasolla, on Dallas tylympi tarinaniskijä. Slaavilaista murheellisuutta ja surumielisyyttä kaadetaan ämpärimitassa niskaan, eivätkä parit rumat sanat ainakaan auta asiaa.

Country on siis enemmän kantria tänään. Rajapintaa kotimaisen iskelmän, tai oikeammin itkelmän suuntaan on runsaasti, eikä duuria tungeta suuhun. Tyyli pidetään karsittuna, yhtye ei juuri jyskytä vaan sutii ja tapetoi laulujen taustoja. Tämäkin voisi olla rakentava vipuvarsi, mutta sovitukset eivät isojen tilojenkaan myötä tunnu oikein istuvan kohdilleen.

Soundien saralla avarat tilat osataan sentään hyödyntää siten, etteivät biisit aivan tukehdu tummuuteensa. Rodeoo viskaa onnistuneesti lassoa rootsin ja folkin sarviin ja Leriri Majavapadon eteläpuolella on puolitoiveikas vaellustarina, jossa padon uskotaan pitävän. Kyllä se pitää, miksei se pitäisi? Ja tätä muistetaan tietysti alleviivavasti kysellä riittävän useasti. Rouva Fortuna nostaa hiukan tunnelmaa, vaikka pääkalloja ja murhetta pistää nytkin sivusta kerran toisensa jälkeen.

Rakkaus potkii lähinnä herkkiin paikkoihin ja kun Miten olla pitää koittaa tehdä kipaletta armaasta, niin riitasointujahan siitä vain tulee. Ei onnistu, mutta ei oikein muutakaan ole. Skorpioni näkee taas sattuman tielle tuoman ihastuksen myrkyttäjänä, joka pian hoitelee poikapolon ja ei tunne pienintäkään pistoa omassa sydämessään. Tragediaa ja draamaa pienissä annoksissa, lyhyesti kuvatuissa lavasteissa ja ilman mahdollisuuksia parempaan päivään.

Minimalismi voi olla tehokas ase, mutta Kai Dallasin tapauksessa lähiöstä liikkeelle lähteneet lauluntekijän vankkurit jäävät mieleen enemmänkin ulkomuodostaan kuin sisällöstään. Outlaw-countryn olennaiset osat on kyllä omaksuttu, mutta sävellyskynä ja tekstivihko kaipaavat mielestäni sparrausta. Toisaalta: tämä on debyytti, joten matka on vasta alussa.