Gon Muruaga: Lines In The Sky

577 Records

Gon Muruaga on argentiinalainen sähkökitaristi, säveltäjä ja improvisoija, joka on yhdistänyt voimansa monikansallisen soittajajoukon kanssa. Armoitetun kitaristin kera äänessä ovat nyt suomalainen rumpali Teemu Mustonen sekä liettualainen saksofonisti Liudas Mockunas. Yhdessä kolmikko on pistänyt Hakasalmen Huvilassa narulle albumillisen hälyltä ja seonneelta modernilta jazzilta kuulostavaa instrumentaalimusiikkia, joka todella haastaa kuulijansa.

Eräässä tunnetussa kirjassa hahmo nimeltään Zaphod Beeblebrox loi drinkin, joka vaikutti kuin ”aivot lyötäisiin rikki sitruunaviipaleeseen käärityllä kultaharkolla.” Melko tarkalleen tuolta on tuntunut Lines In The Sky -albumiin tutustuminen, eivätkä aivoni ole tykästyneet ainakaan vielä tähän musiikilliseen pangalaktiseen kurlauspommiin. Kuulen hälyn, kuulen äänet, vaan en hahmota kantavaa ideaa ja riittäviä rakenteita niiden takaa.

Olen soittanut levyä paljon, todella paljon (pahoittelen lähipiiriä, mutta tällaista se joskus on). Kappaleet ovat soineet järjestyksessä, satunnaisessa järjestyksessä ja toisinaan vain yksi kerrallaan. Pidän itseäni lähtökohtaisesti noisen rajoilla pingahtelevan nopean jazzin ystävänä, mutta jostain syystä vain palat eivät klikkaa kanssani. Summataan aluksi toimivia osia.

Drawing the Final Lines intoutuu hilpeän reikäpäiseen kaahaukseen, jossa soittimet astuvat alati toistensa varpaille ja antavat kyynärpäätä toisilleen. Ja silti, tai luultavimmin juuri siksi, kaikesta rakentuu hetkittäin osiaan suurempi tuokio. Taianomainen momentti ja kaoottinen kiteytyminen, joiden takia levyä kannattaa ensinnäkin kuunnella. Yli kahdeksan minuutin mitta on kuitenkin armotta liian mittava, eikä jännite pysy yllä, mutta Gon Muruagalla on kiistatta hetkittäin jo kultaa käsissään.

Ankkurina pohjia kolisteleva Neutron Stars (Pulsars) jäsentyy selvemmin kerroksiinsa, ollen silti jotain muuta kuin simppeli summaus albumista. Rypäyksellinen nuottisade ja rytmiryhmän arvaamattomuus pelaavat nyt rakentavammin yhteen, etenkin kun kärkenä häärivä saksofoni saa riittävästi tilaa ympärilleen. Ei liikoja, mutta jonkinlaisen etupihan nyt kuitenkin.

Muuten on hiljaisempaa ja huomaan monesti ärsyyntyväni yhtyeen tavasta jäädä vellomaan paikoilleen. Avausraita Breaking the Space ottaa lähes 10 minuuttia ja livahtaa silti toistuvasti ohitseni, Ce qu'on cherche lähinnä pelailee ja pyörähtelee paikoillaan ja Echoes from the Recent Past - Ballad on kuin vettä hanhen selässä. Plumps, ja taas se livahti pois. Jokaisella raidalla on ideaa, mutta jalostustyö on mielestäni riittämätöntä.

Onko vika vastaanottajassa vai viesteissä? En ole varma, mutta jäin levyn kanssa outoon välitilaan. En edes huomannut ärsyyntyväni riittävästi kiukustumiseen asti, mikä on jo poikkeuksellisen harvinaista. Harmaata jazzhälyä?