Jalavan biisit pyrkivät olemaan kauniita
11.02.2011
Varsin erilaisista taustoista ponnistavat yhtyetoverit löysivät toisensa hymyilevän popmelodisuuden parista.
Suomenkielistä americanan sukuista poppia soittava Jalava valmistelee pitkäsoiton julkaisua ja antoi esimakua tulevasta neljän kappaleen Muukalainen –EP:llä. Harmonista ja kaihoisesti hymyilevää pop-melodisuutta avarasti tarjoileva lätty vakuutti sen verran että oli aika selvittää mitä on kaiken takana. Ja mikä sai niinkin erilaisten yhtyeiden kuin Bloodpitin, brightboyn, Frivolvolin, Killprettyn ja Leijonamieli & Putkimiesten jäseniä yhdistämään voimansa juuri tällaisen musiikin äärelle? Asiaa selventämään Tampereen Telakan sunnuntai-iltapäivään saapui ripotellen kolme viidesosaa yhtyeen vahvuudesta – laulusta ja kitarasta vastaava maratoonari Antti Westman, rumpali Alarik Valamo ja viimeisenä mies laulujen takana, kitaristi Ville Wacklin.
Antti ja Ville olivat rakkauden kesänä 2006 Helsingin Itäkeskuksessa yhdessä demotelleet Villen akustisia biisejä, joihin Wacklin tarvitsi jonkun laulajan. Ennen Anttiakin oli ollut jonkinlainen Jalavan esiaste jossa oli naislaulu, visio akkarikitaroista ja kantrista. Silloin ei kuitenkaan ollut vielä puhetta mistään bändistä, vaan Ville halusi vaan saada biisidemoja nauhalle. Sen jälkeen homma lähti pikkuhiljaa kehittymään – mietittiin keitä kannattaisi kysellä mukaan.
Alarikin osalta homma juontaa kesään 2007 ja Bloodpitin surullisen kuuluisaan Sunset Beach Partyn keikkaan. Silloisen Bloodpitin hajottua Wacklin soitti ja kysyi kiinnostaisiko tulla mukaan tällaiseen enemmän akustisempaan juttuun? Asia kiinnosti koska se oli jotain aivan muuta kuin mitä siihen asti oli tullut soiteltua. Kuulosti mukavalta ja leppoisalta.
Frivolvol-taustainen basisti Samppa Pyykkönen on aina ollut sellainen soittaja ja laulaja jota Ville on diggaillut, joten mies oli luonteva valinta. Ville Houtun pedal steel, kitara ja dobro on taas vahvasti määrittävä osa yhtyeen kantri-vaikutteista soundia. Jalavasta voidaan alkaa puhumaan vuoden 2008 tienoilla, jolloin Alarikin kaavailemasta iskelmä-alter ego Aaro Jalavasta kaapattiin bändille otsikko. Lämmin ja juureva nimi.
Keskimäärin Wacklinin luomien biisien työstö alkaa Westmanin kanssa olohuonesessiolla kahdella akkarilla ja biisien sanoitukset ja muodot saattavat muuttua vielä paljonkin. Sitten ne viedään treenikselle jossa yhdessä luodaan lihat luiden päälle. Bändinä Jalava on kasvanut melkoisen demokraattiseksi, sillä kaikilla on yhtä lailla mahdollisuuksia ja taitoa tuottaa ja tuoda ideoita. Jo Muukalainen -EP:ltä löytyy Pyykkösen käsialaa oleva raita Sadepilvet, jonka mies myös laulaa. Kyseessä ei siis ole ainakaan enää vain yhden dynamon ympärille rakentuva taustayhtye vaan ihan tasavahva bändi. Alarikin mukaan olennaista on myös että kaikki ovat päässeet jo egoilemaan muissa bändeissä niin tässä yhtyeessä on helppo puhaltaa yhteiseen hiileen ilman tarvetta tapella siitä kuka pääsee soittamaan sen soolon. Kun musiikki on leppoisaa niin meininki on rentoa myös.
Mutta tarkennetaan vielä, että miksi juuri tällaista musiikkia? Millaiseen musiikkiperinteeseen Jalava rakentuu – omasta mielestänne? Eli millaiset juuret Jalavalla on?
Antti: - Musta tuntuu että merkittävin pohja löytyy 2000-luvun alkupuolelta, jolloin ilmaantui Nick Drake, José Gonzáles ja vastaavat. Siitä se Villellä lähti. Kun mä tulin mukaan niin innostuin siitä että Houtun Ville soittaa pedal steeliä, joka on ihan helvetin harvinainen soitin Suomessa. Mulla on sellainen pitkän ajan salainen kantridiggailu-tausta, kunnon punaniskakantria, kun taas Houttu tuntee paljon ihan tuota billboard-kantrimaailmaa. Mun mielestä Jalavassa on aika vahva rakkaus kantriin. Ei ehkä ole sellaista konkreettista vaikuttajabändiä, mutta ihan niistä ensimmäisistä demotteluista lähtien Villen biiseissä on ollut myös äärimmäisen vahva melodisen popin pohja. Biisit pyrkii olemaan kauniita. Mä en kuitenkaan miellä tätä bändiä kantribändiksi vaan tärkeämpää on että tehdään hyviä biisejä ja kaunista melodista popmusaa.
Ville: - Mä kun en itte osaa laulaa niin oon pyrkinyt tekemään kitarapohjat sellaisiksi että ne itsestään kuulostaa jo joltain.
Alarik: - Koska on kuitenkin kantrivivahteita niin mun mielestä tähän sopii Kari Tapion slogan ”Jokainen suomalainen tykkää kantrimusiikista mutta ne ei uskalla myöntää sitä.” Kyllähän melkein kaikki suomipop pohjaa kantriin. Poppia kantrisävyillä.
Yhtyeen tie on ollut kaikessa rauhassa etenevä, enemmän kärryvetoista kuin formulaa. Valmista ei ole vieläkään, musiikki hakee edelleen lopullista uomaansa. Nyt soittoon on tuotu myös sähköinen kitara mukaan, joka on avannut uusia uria. Akustinen hissuttelu tulee toki jatkossakin säilymään. Tekstillisesti pyritään tekemään entistä eheämpiä tarinallisia kokonaisuuksia. Yhtye alkaa sisäistämään esimerkiksi millaisia juttuja Antin ei kannata laulaa, millaisia muotoja kannattaa käyttää ja millaisia kappaleita biisintekijöiden kannattaa miettiä juuri Jalavalle. Aletaan olla aika lähellä.
Ville: - Sovituksellisesti ollaan menty hirveän paljon eteenpäin. Ensimmäisissä biiseissä oli pitkään ne kolme riffiä joita lanattiin tasaisesti putkessa eteenpäin, junanvessakomppi taustalla. Musta tuntuu että nyt funtsitaan paljon enemmän niitä biisejä ja ne alkaa olla valmiimpia.
Alarik: - Se taas mihin ollaan menossa niin yleisön puolesta alkaa tulla palautetta ihan eri paikoista… ”Ai se Jalava?” Tollasia kommentteja tulee sellaisista paikoista mistä niitä ei osaa odottaa, ei niin että 200 popparia taputtelee selkään vaan esimerkiksi Antti oli laivalla niin matkanjohtaja…
Antti: - Nimenomaan vanhemmilta ihmisiltä. Ja sekin on tullut vielä enemmän nyt. Kun treenattiin Pyynikillä ni ei ollut semmosta ajatusta että kelle tätä tehdään. Nyt kun on tehty enemmän keikkaa ni entistä enemmän tulee sitä palautetta. Kyllä mä kelaan aika paljon sitäkin kun mietin minkälaiseen suuntaan mä niitä biisejä haluan viedä.
Ville: - Meistähän diggaa nimenomaan sellaiset viiskymppiset laitoskeittäjät ja talonmiehet. Esimerkiksi mun työpaikan talonmies on kova fani. Kansan syvät rivit. Joku vuosi sitten palaveerattiin yhden ison levy-yhtiön kanssa ja ne oli vahvasti sitä mieltä että tää pitää saada YleX:lle kakskymppisille Fullsteam-faneille. Mun mielestä yhtä olennaista ois saada soittoa vaikka Iskelmäradiossa.
Antti: - Kyseisessä palaverissa eräskin biisinikkari alkoi selittämään että ei tämmöistä musaa voi tehdä näin kun se sotii kantrimusiikin perinteistä tarinankerrontaa vastaan… Ikään kuin me ei tiedettäis sitä traditiota, ja ettei vois silti tehdä luovasti.
Wacklin on kirjoittanut suuren osan biiseistä ulkomailla, mutta arkisuus puskee etenkin kotimaassa enemmän teksteihin. On vaikea olla Pablo Neruda Suomen marraskuussa, Wacklin tiivistää. Ja sillä aikaa kun levy-yhtiö maksaa tekstinikkarin Mosambikiin niin bändi vetää humppaa lihapullabaarissa Las Palmasissa, heittää Alarik. Antti alleviivaa että kyseessä ei ole vitsi vaan ihan oikea tavoite. Bändi haluaa nimenomaan koluta niitä pikkupaikkojen baarinnurkkia ja oikeasti tuoda sitä musiikkia kansan syville juurille.
Alarik: - Bloodpitissä meillä oli kolme tavoitetta – päästä Provinssiin, Tavastialle ja että biisi soi Ilveksen pelissä. Kaikki toteutui. Jalavassa taas ensimmäiset tavoitteet on tottakai päästä tekemään sitä musaa, keikoille ja ihmiset diggaa, lässynlässyn… Las Palmasin suomibaari, jonne voidaan treenata myös pari Irwin-coveria ja Matti Nykänen samalle keikalle. Toinen tavoite on Venäjä.
Ville: - Meiltä ilmestyi pari päivää sitten Muukalainen-biisistä venäjänkielinen versio. Pyritään rakentamaan slaavilaista kulttuuriyhteistyötä, siltoja Äiti-Venäjään.
Alarik: - Kaikki teinit haluaa Jenkkeihin ja tossa viidensadan kilsan päässä on rahaa ja ihmisiä vitusti. Ja ne on innokkaita.
Ville: - Houttua lukuunottamatta me ollaan kaikki oltu vanhoilla bändeillämme Venäjällä ja se on ihan käsittämätöntä touhua. Vodka virtaa ja tytöt tykkää.
Antti: - Mä nään tässä niin paljon potentiaalia että mä haluisin päästä kiertämään pikkukuntia ja kyliä. On tottunut kiertämään opiskelijakaupunkeja ni haluaa jotain ihan muuta.
Alarik: - Jalavan kanssa me voidaan mennä sinne Peräseinäjoelle johonkin pieneen baariin ja kasata laulukamat pystyyn. Eikä se häiritse ketään. Kun ollaan käyty perähikiöissä rokkibändien kanssa niin se on masentavaa kun teet soundcheckiä kun toiset syö – mä tuun paukuttaa bassorumpua ja häiritseen toisia. Jalava menee paikalle kaikessa rauhassa eikä varasta tilaa.
Antti: - Jonnekin Helsingin lähiöihin pitäisi päästä kanssa, Itäkeskukseen, Kontulaan ja Länsimäkeen.
Jalava ei juurikaan eroa livenä levymuodosta, vaikka tottakai keikkatilanne on aina keikkatilanne. Antin mielestä bändi kuulostaa livenä vähintään yhtä hyvältä kuin levyllä.
Alarik: - Ei ole nauhoitettaessakaan tehty mitään seitsemää stemmaa eikä siellä ole mitään vitunmoisia säksätyksiä. Muukalainen –biisissä on ehkä eniten käytetty raitoja, muttei sielläkään ole mitään kolmatta kitararaitaa. Eli kaikki pystytään tekemään keikalla. Ei tarvi miettiä mikä näistä poimitaan käyttöön livenä.
Harmonisuus ja kaihoinen hymy ovat adjektiiveja mitä olen tarjoillut, samoin heleä melodisuus. Kuulas avaruus pitää ehkä vielä lisätä… Päästäänkö näillä ytimeen vai pitääkö lisätä vielä jotain?
Ville: - Kaipuu. Ja lämpö.
Antti: - Mutta muuten oli kyllä oikein hyviä adjektiiveja.
Saatekirjeestä löytyy sanapari ”juuretonta juurimusiikkia”? Tarkoittaako se että Jalava heittää kitaran ja pedaalin olalle ja voi tahtoessaan ponnistaa huoletta seuraavaan osoitteeseen? Vai onko kyseessä juurettomuuden tunne josta yhtyeen kuulas melankolia kumpuaa?
Ville: - Mun mielestä juureton juurimusiikki on se tausta mistä lähdetään. Tehdään kantria mitä kukaan ei osaa.
Antti: - Mitä tahansa musaa mä oon elämässäni tehnyt niin mulle on ollut tärkeetä että musassa on oltava traditio mutta sen pitää myös uusintaa. Se ei saa olla semmosta puhtaasti apinointia. Niin että siinä musassa olis jotain tuoretta. Vaikka kunnioita traditiota niin ei sitä tarvitse nöyristellä. Tää on vaan musaa ja biisejä, ei mitään sellaista mistä meitä voitais tulla rankaseen. Ihan hyvällä maulla tehdään niin ei pitäisi olla mitään itkemistä.
- Villen teksteissä on sellaista että vaikka tää on tosi suomalaista musaa niin samalla myös maailmankansalaisen fiilis. Ville ei oo tyyppinä mikään Jussi Hakulinen, ei varmaan koskaan pysty tekemään mitään Joutsenlaulun kaltaista vuodatusta. Mä taas koen välillä olevani niin saatanan jussihakulinen. Kun suurin osa biiseistä tehdään yhdessä, niin Villessä ei oo semmoista suomalaisen miehen melankoliaa mikä multa taas löytyy. Ja siitä muodostuu aika herkullinen yhdistelmä. Maailmankansalainen kohtaa nykysuomalaisen työläismentaliteetin…
Ville: - Mä en ikinä halua ruikuttaa, se on helvetin raskasta. Yleisasenne elämässä ja lyriikoissa on semmoinen että minkäs teet, joka päivä joku kuolee. Silti uskotaan hyvään ja toivo elää. Meikä harhailee tuolla pitkin hiekkarantoja ja Antti yrittää vetää mut takaisin Tampereelle ja pistää mut ruotuun.
Antti: - Mutta myös toisinpäin. Jos mun heitot menee ihan reinohelismaaksi niin runtua tulee saman tien.
Alarik: - Paskafiltteri löytyy musiikin kohdalla myös Pispalasta. Samppa Pyykkönen ei päästä yhtään Jalavan biisiä läpi jos ei toimi.
Haastattelu ja livekuvat: Ilkka Valpasvuo, kuvat: Jukka Salminen
