Aleksi Kii on juuri debyyttinsä julkaissut artisti, joka tunnettiin aiemmin toisella esiintyjänimellä. PA Kiiskilä oli ennen Aleksi Kiitä, ja tuon nimen kautta ilmestyi kolme studiopitkäsoittoa. Kuinka perustavanlaatuisesti tämä on uusi alku?
- Varjokuvia on mun neljäs sooloalbumi mutta yhtä aikaa tavallaan ensimmäinen, koska se luotiin ja julkaistiin uudella artistinimellä. Siinä mielessä voisi sanoa, että tämä on uusi alku.
Aleksi Kii on siis nyt, vaan kerrataanpa hiukan PA Kiiskilän historiaa. Miten kaikki sai alkujaan alkunsa?
- PA Kiiskilä sai aikanaan alkunsa blues ja folk -biisintekijähommasta ja kaveriporukasta. Nimi syntyi 2012 kun meillä oli kaverin kanssa fyrkat loppu baarissa ja mentiin Hämeenkadulle soittaan ja räppäämään ihmisille et saatiin lisää kaljarahaa.
Vuosien mittaan niin ihminen kuin musiikintekijäkin kehittyivät ja PA Kiiskilä ehti olla monessa mukana. Vaan kaikella on aikansa.
- Uuden soololevyn myötä oli lopulta hyvä aika aloittaa uudella nimellä. PA-biisejä soitan toki keikoilla edelleen. Ne ovat mun biisejä siinä missä nämä uudetkin, ja etenkin tietyt PA-biisit, kuten Vettä & leipää, toimivat livenä erittäin hyvin.
Musiikillisesti liikut edelleen suomenkielisen kitararockin ja suomirockin reunamilla, mutta mielestäni mukaan on tullut myös raskaampaa soundia. Miten kehitys on tapahtunut? Onko kyse ajopuusta musiikin virrassa, vai oletko ottanut tietoisesti purrellesi uuden kurssin?
- Tää soundi on aina ollut minussa ja sitä voi tavallaan kuulla aika paljon myös monissa PA-biiseissä, jos miettii vaikka sanoituksia tai sointuja. Nyt toin sen oman jutun vaan voimakkaammin esiin ja se oli kyllä tietoinen valinta. Kun aloin soittamaan kitaraa, olin kiinnostunut raskaan musan bändeistä koska koin niissä olevan jotain aitoa. Siitä ei mennyt kauaa kun innostuin älyttömästi myös Springsteenistä ja Dylanista. Näistä se oma juttu tais sitten lähteä sekoittumaan.
Kii nostaa etusijalle tunteet ja niiden vahvuuden. Uudella levyllä on melankoliaa ja surumielisyyttä, mutta muitakin sävyjä, jotka yhdessä ovat enemmän. Ensimmäisenä sinkkuna jo kesällä ilmestynyt Paranirvana on melkoinen kitararock-raita, jolla voi haistella jopa grungeista rytinää. Oliko sinkku ilmeinen albuminavaaja ja mitä kaikkea halusit ykkössinkulla julistaa?
- Biisijärjestystä tuli mietittyä yleisesti aika paljon mutta Paranirvana oli helppo valita startiksi. Se on rock-kappale vahvalla brittirock-vaikutteella. Yleensä käytän biisintekoon aika paljon aikaa, mutta Paranirvana oli heti toista maata. Sen tein niin että päätin mennä treenikselle, pistää valot pois ja tehdä rock-biisin joka tulee suoraan mun läpi ja joka toimii livenä.
Buddhalaisuudessa Paranirvana tarkoittaa tilaa, mihin valaistunut ihminen astuu kuolemansa jälkeen ja vapautuu lopullisesti elämien ja kuolemien syklistä. Tekstin kulmat vaativat vain enemmän työstämistä.
- Biisihän kertoo länsimaalaisesta ihmisestä, joka havahtuu omaan tyytymättömyyteensä ja päättää löytää sisäisen rauhan siltä seisomalta. Tavallaan biisi kertoo valaistumisesta mutta tavallaan turhamaisuudesta ja kärsimättömyydestä.
Sydämen asioista kertoo myös toinen sinkku, syyskuinen Avain, joka on rämisevä ja rokimpi numero. Aleksi Kii tuntuu puhuvan asioista suoremmin kuin PA Kiiskilä. Avain käsittelee tekijän mukaan luottamusta. Luottamus on haastavaa, mutta toisiin luottaminen on rohkeutta.
Levyn viimeinen neljännes on melkoista varjoissa kulkemista, kun toisistaan huimasti eroavat Sun ainoo ystävä ja Pimeässä soivat. Ensinnä mainittu on grungeista vyörytystä, jossa ystävyyden varjot tuntuvat aika pitkiltä. Mistä tuossa raidassa on oikein kyse?
- “Mä täytän mun ajat tällä - ainoalla ystävällä” sanoo Julma-Henri biisillä 200306. Mä en ollut muistanut tätä, mutta kuulin kyseisen biisin pitkästä aikaa juuriki Sun ainoaa ystävää tehdessä ja tajusin, et hei, tää on kyllä hyvä tapa kuvata addiktiota tai muuten vaan epätervettä sisäistä puhetta, joka lymyää syvällä ihmismielessä.
Periaatteessa teksti siis käsittelee addiktiota, mutta yleisemmin. Kii nostaa esiin myös soundien merkityksen. Pääkitaran tökerö soundi on sekoitus Marshallin 9-voltin paristovahvistinta ja sähkökitaran kieliä ilman vahvistinta. Joskus asioita pitää vain tehdä hiukan ’väärin’.
Olet esiintynyt viimevuosina Dave Lindholmin kanssa Lauluntekijäillat-kiertueilla, jotka ymmärtääkseni jatkuvat marraskuussa.
- Kyllä, todella hienoa päästä tekemään tää kiertue. Dave on ainutlaatuinen ja terävä taiteilija, keskittyy olennaiseen eli musiikkiin, siltä onkin oppinut kullanarvoisia juttuja. Vedän koko setin sähkökitaralla. Soitetaan nyt myös enemmän yhdessä - tästä tulee hauskaa, joten kannattaa tulla mestoille.
Pimeässä ja Varjo -kappaleissa olin kuulevinani Lindholmin vaikutusta, mutta sellaisena Aleksi Kii -filtterin läpi kulkeneena. Miten on vaikutteiden laita tätä nykyä ja mistä olet innoittunut uusinta kiekkoa tehdessä?
- Tottakai Dave on ollut iso vaikutus. Se että hän ei olisi vaikuttanut, olisi suoranainen mahdottomuus. Mulla oli omia biisejä ja bändejä jo ennen kuin olin kuullut koko kaverista, mutta Daven musan löysin joskus 17-vuotiaana, kun tuli se Akun Tehdas -livesessio Donnerin ja jousien kanssa. Iski saatanasti. 2018 mä päädyin sen kuskiksi ja roudariksi.
- Itselle hienoin Dave-biisi on Menneisyys. Kukaan ei ole tehnyt sellaista biisiä. Levyversiolla soittaa muuten rumpuja Sami Kuoppamäki. Dave on hyvä esimerkki nokkelasta musiikintekijästä, joka osaa hypätä eri tyylien ja kielten välillä kuulostaen samalla itseltään. Ja äärimmäisen vankka kitaristi.
Olet kirjoittanut albumin kaiken materiaalin ja vastannut myös sen tuotannosta, sekä ymmärtääkseni myös osin miksauksesta. Keitä kaikkia oli mukana kiekkoa työstämässä?
- Joo, Onni Pietilä miksasi levyn paitsi mä miksasin kaksi viimeistä biisiä. Tätä levyä tehtiin vähän osissa ja oli monta tyyppiä äänittämässä - rummuista vastasi Niko Lehdontie, kitaroista minä ja Antti Välimäki, flyygelistä Kimmo Nyyssönen ja jousista Jussi Suonikko. Biisit oon säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut itse ja vastasin käytännössä tuotannosta, osasta äänityksistä ja masteroinnista. Tuotannossa apuna oli levymerkkimme Last Day of the Northin toinen puolikas eli vaimoni Saara, jonka perspektiivi oli tätäkin levyä tehdessä todella merkittävässä osassa.
Olet sooloilun ja Lindholm-yhteistyön lisäksi myös Grave Pleasures ja Šamane -yhtyeiden jäsen. Miten näillä saroilla kulkee?
- Musiikki ja kitara on mulle elämäntapa ja tie jota pitkin kulkea. Šamane on pääosin Saaran luomus ja aivan oma lukunsa, mutta itselle se on äärimmäisen kehittävä yhtye jossa olla. Grave Pleasures on ja oli etenkin aluksi mulle varsinainen opin kehto. Voitko kuvitella millaista oli tulla kitaristiksi yhtyeeseen jossa on sellaisia visionäärejä kuin Mat McNerney tai Juho Vanhanen? Koko bändi koostuu ihmisistä joille musiikki on elämäntapa ja siksi levyt kuulostavatkin hyvälle.
Väliin mahtui myös industial/black/äärimetalli projekti DEATH KILLER, joka eroaa taas kaikesta muusta.
- DEATH KILLER oli valtava purkaus ja ymmärryksen rajojen rikkomista. Halusin murtaa jokaisen säännön mitä oon oppinut musiikin tuotannosta. Teknisistä syistä sitä levyä ei voi edes painaa vinyylille. Levyä kummasteltiin netissä, mikä on hyvä. Siinä on jotain parasta tavaraa mitä oon tehnyt.
Mistä löytyy riittävästi tunteja kelloon ja mikä saa sinut omistamaan näin paljon aikaa musiikille vielä tässäkin maailmanajassa?
- Olen yrittänyt uskoa siihen, että musiikki olisi ammatti ja oon yrittänyt tulla sillä toimeen, välillä hyvin ja välillä huonoin tuloksin. Yleensä huonoin ja siksi on kyllä täytynyt tehdä muutakin. Spotify, Amazon ja muut riistoyritykset ovat onnistuneet ajamaan läpi sen, että äänitetyllä musalla ei voi pärjätä Suomen kokoisessa maassa, mutta jotenkin jaksan silti uskoa siihen että jossain vaiheessa taas järki toteutuisi tässäkin. Saatan olla myös väärässä. Loppuviimein teen tätä siksi että pidän musiikista ja kitaran soittamisesta.
Mitä seuraavaksi on luvassa Aleksi Kiin saralla? Lähteekö projekti esiintymään ja jos, niin millä kokoonpanolla?
- Kyllä vain, Aleksi Kii & Aaveet on uusi livebändi jossa on mun lisäksi Rainer Willman (Grave Pleasures) rummuissa, Valtteri Arino (Grave Pleasures) bassossa ja Antti Talvitie toisessa kitarassa. Soitettiin ekat keikat nyt Loosessa ja Tampereen Vastavirralla ja toiveissa olisi tehdä ens vuonna lisää. Toki keikkailen myös yksin ja nyt myös kaksin Talvitien kanssa.
Seuraavia julkaisuja ei vielä luvata, mutta jotain pientä saattaa tapahtua, joten pidetään antennit herkkinä. Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.
- "Have no fear of perfection - you'll never reach it." - Salvaror Dalí
Haastattelu: Mika Roth
Artistikuva: Saara-Maija Nevalainen, bändikuva: Valtteri Arino
- Varjokuvia on mun neljäs sooloalbumi mutta yhtä aikaa tavallaan ensimmäinen, koska se luotiin ja julkaistiin uudella artistinimellä. Siinä mielessä voisi sanoa, että tämä on uusi alku.
- DEATH KILLER oli valtava purkaus ja ymmärryksen rajojen rikkomista. Halusin murtaa jokaisen säännön mitä oon oppinut musiikin tuotannosta. Teknisistä syistä sitä levyä ei voi edes painaa vinyylille. Levyä kummasteltiin netissä, mikä on hyvä. Siinä on jotain parasta tavaraa mitä oon tehnyt.
