Spinefarm

Moonsorrow teki loppuvuodesta pienimuotoisen mediatempun, kun bändi julkaisi kotisivuillaan uuden levynsä biisilistan, josta päätellen eeppinen pakanametalli olisi mukamas vaihtumassa hc-punkiin Shitter Limitedin hengessä. Kepponen levisi maailmalle ja mm. Blabbermouthin kaltaiset ulkomaiset tahot nielivät syötin kokonaan, menipä lankaan muutama kotimainenkin uutisportaali. No, lopulliselta levyltä ei Anna pillua Jonne Aaronin kaltaisia kohubiisejä tietenkään löydy, vaan jälki on "sitä samaa kuin ennenkin" eli skandinaavisen sankaritaruston ja kansamme alkuhämärän innoittamaa metallia. Musiikkia, jota kuunnellaan omistautumisen asteesta riippuen kuvitteellinen tai oikea kolpakko toisessa ja miekka toisessa kädessä.

Kaikki tutut elementit ovat tallella ukkosmyrskyä muistuttavista rummuista viulun, haitarin ja munniharpun kaltaisten perinneinstrumenttien kautta Ville Sorvalin sudenulvontaan. Tällä kertaa Moonsorrow on kuitenkin palannut lähemmäs parin ensimmäisen albuminsa raaempaa ilmaisua eli Kivenkantajalla huippuunsa nostettu mahtipontisuus ja kirkkaat soundit ovat jääneet ainakin toistaiseksi sivuun. On pakko myöntää, että itseäni edeltäjän listahittipotentiaali (heh heh) miellytti ehkä enemmän. Massiivisuuden kasvattaminen olisi tosin saattanut olla sekä mahdotonta että itsetarkoituksellista, eikä tässä toki nytkään ihan hissuttelusta ole kyse.

Kestoltaan kappaleet ovat kyllä melkoisia järkäleitä, ja lopun akustista äijien tuutulaulua lukuunottamatta biisit ankkuroituvat viidentoista minuutin tuntumaan. Kokonaisuus pysyy varsin hyvin kasassa, vaikka välillä pituus tuntuukin enemmän statementilta kuin siltä, että biisit varsinaisesti sitä edellyttäisivät. Folkmetallibuumin joukosta Moonsorrow erottuu kuitenkin armottomuudellaan, ja bändi välttää muutenkin tyylikkäästi pahimmat kansanmusiikkihevikliseet. Linjansa löytänyttä orkesteria kuuntelee mielellään, vallankin kun tulkitsen Moonsorrow'n luovan tavallaan tuokiokuvia ei niinkään tämän vaan jo menneen ajan käyttöön. Bändin viikinkihevissä on oma suomalaiskansallinen latauksensa, ja ehkäpä soturit tosiaankin heristävät sankarihaudoissa korviaan. Eivätkö muka he olisi tarttuneet sähkökitaraan, jos se vain olisi ollut mahdollista? Tilanteesta riippuen arvosana voisi olla myös 4 tähteä.