Low Frequency Records

MRCII vahvistaa vaikutelmiani Low Frequency Recordsista eräänlaisena levy-yhtiöiden halpahallina, joka suoltaa markkinoille kovalla tohinalla materiaalia painottaen volyymia viimeistellyn ja linjakkaan jäljen sijaan. Nyt on vuorossa tuplakokoelma raskasta rokkia, suurimmaksi osaksi kotimaista, mutta joukossa on silti myös mm. Clawfingerin ja Cathedralin kaltaisia ulkomaisia veteraanibändejä. 30 biisin kavalkadi on puitteiltaan taattua Low Frequency-jälkeä: graafinen yleisilme on levoton ja suttuinen ja kirjoitus/painovirheiden määrä on jopa LF-asteikolla tyrmäävä siihen nähden, että kansissa ei ole juuri muuta tekstiä kuin esiintyjien ja kappaleiden nimet (esimerkkejä: Kreklund Records, Life fades awawy, Kyldn pddssd...). Hutiloitu tulos luo hämmentävän vaikutelman ja tuo mieleen lähinnä viro-piraatit, mikä tuskin on ollut yhtiön tarkoitus. Low Frequencyn tavassa promotoida omia bändejään on sen sijaan jo oikeaa häpeämätöntä, bisnesjuonikasta yritystä. Ei ole nimittäin ensimmäinen kerta kun firma käyttää konseptia, jossa se hankkii muilta levy-yhtiöiltä vetovoimaisia bändejä kokoelmansa lippulaivoiksi ja ujuttaa mukaan omia astetta heikompia bändejään.

Raskas rock on Metal Rock Cavalcade kakkosen bändien ainoa yhteinen nimittäjä, joten kokoelmalla poukkoillaan melko railakkaasti tunnelmasta toiseen, gootista punkkiin ja blackista stoneriin. Joukossa on muutamia erinomaisia biisejä, mutta yhtenäisen idean puuttuessa nekin jäävät irrallisiksi, menettävät jopa sekametelisopassa osan tenhostaan. Mainittakoon kuitenkin, että Diablon Angel on edelleen malliesimerkki siitä kuinka ankaraankin asennemetallirypistykseen saa ladattua harmoniaa ja melodisuutta ja että Babylon Whoresin manifestinomainen apokalyptisyys säväyttää milloin hyvänsä ja missä tahansa ympäristössä. Moonsorrown Bathorylle kumartavassa viikinkimeiningissä on pilkettä ja tenhoa ja Ajattara on vakuuttavinta suomeksi tehtyä black metal-vaikutteilla silattua ryöpytystä. Oli myös mukava kuulla Peer Gyntin mallikkaasti rullaava Backseat pitkästä aikaa. Kaikkia edellämainittuja kuuntelen kuitenkin mieluummin kokonaisuuksina omilta levyiltään. Uusista tuttavuuksista Ruoska vaikuttaa biisinsä alussa sävelkorvattomalta vitsiltä, mutta nostaa profiiliaan kahdella hyvällä jyystöosalla. Low Freaquencyn omista bändeistä mielenkiintoisin on Silent Voices, joka on käynyt progemetallin kliseekirstulla mutta osoittaa että sillä on ideoita omastakin takaa.

Positiiviset pilkahdukset eivät silti pelasta pakettia, sillä ainakin minusta hyvällä kokoelmalevyllä on oikeasti ja huolella harkittu linja, jossa tunnelmanvaihtelutkin palvelevat kokonaisuutta. Metal Rock Cavalcade II on halvalla tehty ja juostenkustu (kerta)kulutushyödyke, joka aliarvioi kuulijaansa. Mukana on ansiokkaita, mutta niin erilaisista lähtökohdista ja tyyleistä ponnistavia bändejä että sopii vain miettiä mikä on kokoelman idea. Kattavana otoksena raskaasta suomirockista se ei ainakaan toimi, sillä siitä joukosta puuttuu liian monta merkittävää bändiä. Pinnallisen vaikutelman sinetöi se, että kokoelman bändeistä ei myöskään tarjota levyn kansissa mitään mielenkiintoa ruokkivaa lisätietoa.