Stockholm

Länsinaapurimme metallimusiikin oma duracell-pupu Peter Tägtgren se jaksaa. Herra on ollut vuosien varrella mukana legendaarisen Abyss studion nousussa. Samanaikaisesti energiaa ja aikaa on riittänyt vielä reilusti yli kymmenelle musiikki projetille/bändille, joista moni on yhä aktiivinen. Viime kesänä Wackenissa näkemäni Hypocrisy on tällä hetkellä Tägtgrenin toinen pääasiallinen yhtye, jonka pitäisi muuten saapua ensi kesänä Nummirockiin. Hypocrisy on aina panostanut suorempaan turpaanvetoon, kun Pain sitä vastoin on toiminut kanavana konemusiikki kokeiluissa. Dancing With The Dead onkin jo neljäs täysimittainen kokeilu tällä konebiittien ja metalliriffien yhdistelyn vaikealla saralla.

Puhuttaessa Painista on pakko nostaa ensiksi esille bändin toimistotalohelvetin kokoinen ja näköinen soundi. Tuossa omintakeisessa ja laajalti kopioidussa soundissa riittää kylmää konepintaa, kiiltäväksi hiottua metallia ja enemmän tai vähemmän efektoitua laulua. Laulut taotaan kuulijoiden nuppeihin sangen suoraviivaisesti. Tiukkoja tapporiffejä, tarttuvia kertosäkeitä, konetuettuja melodioita – näillä aseilla syntyneet 12 raitaa muodostavat tiukan kokonaisuuden, joka ei anna tuumaakaan periksi. Tuossa jäyhyydessä ja samankaltaisuudessa piilee myös Painin suurin ongelma. Toisena soiva Same Old Song, levyn nimibiisi Dancing With The Dead ja loppupuolella kuultavat Stay Away sekä The Third Wave ovat malliesimerkkejä kaavan onnistumisesta. Mutta kun samaa kaavaa käytetään kaikkiin biiseistä jokaiseen, alkaa toisto syömään lopputulosta.

Dancing With The Dead on kokonaisuutena vaikea levy arvioitavaksi. Yhtäällä Tägtgren on onnistunut visionsa eteenpäin viennissä, sen verran eroa on syntynyt muutama vuosi sitten julkaistuun edelliseen Nothing Remains The Same albumiin. Toisaalta epäilen ovatko kaikki askeleet vieneet kokonaisuutta siiheen suuntaan, johon sen olisi suonut kehittyvän. Kun seuraavan kerran haluan kuulla Painia, taidan ottaa levyhyllystäni esille sittenkin Nothing Remains The Same levyn.