Julkaistu: 21.03.2005
Arvostelija: Miika Jalonen
Rough Trade
Let´s face it: rock-kriitikot ovat melkoisia hyväkkäitä. Vallankin briteissä tällä ihmisrodun merkillisellä mutaatiolla on tapana kokoontua säännöllisin väliajoin vaativaksi laumaksi jonkun uuden artistin ympärille ja hehkuttaa tämä näännyksiin. Vahvimmat ja/tai oikeasti taitavat selviävät myllystä, mutta paljon useammin huimilla odotuksilla kuormitetut artistiparat vaipuvat unholaan ennen kuin kukaan ehtii sanoa [täydennä tähän vapaavalintainen NME:n kansikuvayhtye 90-luvulta].
Vain harvoin nämä "hypetyksen" uhrit vastaavat ylisanojen haasteeseen, saati että ylittäisivät ne. Nyt käsillä on kuitenkin voittaja. Vaikka The Arcade Firen saamilla viiden tähden arvioilla voisi tapetoida Brunein sulttaanin palatsin, ansaitsee kanadalaisdebytantti ne kaikki. Kaiken lisäksi yhtye jättää hotellihuoneiden hajottamiset sun muut homehtuneet temput imagonrakentajille ja keskittyy pelkästään pääasiaan. Sen parempi: olen kuunnellut musiikkia aktiivisesti 80-luvun puolivälistä asti ja löytänyt avoimen mielen avustuksella helmiä melkein kaikista musiikkityyleistä kotimaista nyyhkyiskelmää lukuun ottamatta, mutta ani harvoin kohdalle on osunut jotakin oikeasti uutta. Mukaan en laske esim. Radioheadia, joka vängerrettiin messiaaksi niin, että taitavasta bändistä tuli kylmä ja maho ennen aikojaan.
The Arcade Fire ei ole kylmä vaan leikkisä, kekseliäs, yhtä aikaa kepeä ja syvä. Bändin soundista voi löytää viitteitä niin uudesta aallosta kuin Dave Fridmannin tuottamasta laajakangas-popista, mutta yhtyeen ote on täysin oma. Jonkin verran siihen lienee vaikuttanut ainakin se, että multi-instrumentalisti Régine Chassagne ei ollut huhujen mukaan kuunnellut mitään pop-musiikkiin viittaavaakaan ennen omaa muusikonuraansa. Chassagnen siippa Win Butler laulaa kautta levyn niin korventavalla tunteella, että väärien nuottien puolelle lipeäminenkin vain lisää suorituksen tehoa. Peräti yhdeksän lähiomaisen muistolle omistettu The Funeral suree niin suurella inhimillisyydellä ja ymmärryksellä, että sen luomat tunnelmat ovat murheellisinakin ylentäviä.
Eikä levyn kokonaistunnelma tosiaankaan ole surullinen, tarkkanäköisiä havaintoja pulppuava albumi suorastaan janoaa ja juhlistaa elämää. Arcade Fire ei ummista myöskään silmiään elämän absurdeilta yksityiskohdilta! The Funeral on kuulas, energinen ja haastava runsaudensarvi, jonka sovituksissa vilisee yksityiskohtia. Itse asiassa levyn ilmava ja huikean runsas orkestraatio tekee mm. jo mainitun Fridmannin viime aikojen tuotoksista melkoisen tunkkaisia ja itsestään selviä. Loisteliaan, monipuolisen avausnelikon (johon sisältyy kolme levyn neljästä Neighborhood-biisistä) jälkeen tahti hieman hilliintyy, mutta ei sellaista meininkiä olisi toisaalta kestänytkään ihan loppuun asti. Tosin hieman The Flaming Lipsin majesteettisimpia hetkiä muistuttava Wake Up on sekin melkoinen ässäbiisi.
Tämän musiikin pitäisi murtaa genrerajat kaikkialla, sillä tästä voi oppia. Olin valmistautunut antamaan elämäni ensimmäiset täydet pisteet Idlewildin uudelle levylle, mutta nyt ollaan aika lähellä.
Kanadalaisten soitanto on leikkisää, kekseliästä, yhtä aikaa kepeää ja syvää. Bändin soundista voi löytää viitteitä niin uudesta aallosta kuin Dave Fridmannin tuottamasta laajakangas-popista. Multi-instrumentalisti Régine Chassagnen yhdessä laulussa tunteilevan siippansa Win Butlerin kanssa luoma debyytti The Funeral on kuulas, energinen ja haastava runsaudensarvi, jonka sovituksissa vilisee yksityiskohtia.
Linkki:
www.arcadefire.com
(Päivitetty 5.9.2011)