Roskilden torstai – Massiiviset

Ensimmäinen päivä vaikutti ohjelmaltaan todella lupaavalta. Torstai oli täynnä omilla aloillaan tämän hetken parhaimmistoa edustavia akteja, ja genret kuten discopunk, indierock, metalli ja r´n´b pääsivät esittelemään lippulaivojaan. Mikä voisi mennä vikaan? No, kenties se kaikkein tärkein eli sää. Torstaina mutavellit ja tulva-alueet vain laajenivat ja suoraan päin naamaa piiskaava sade teki ulkokonserteista melkoista kamppailua. Torstai piti sisällään massiivisia esiintyjiä ja massiivisen sadekuuron, joka nujersi tuhannet lähtemään koteihinsa, mutta paikalle jääneille keikat olivat melkoinen palkinto.

Viideltä portit avautuivat ja rankkasateessa seisovien festivaalivieraiden odotus palkittiin. Itselleni palkinto oli vielä suurempi, koska bändikimaran aloitti yksi bändeistä jota olin eniten odottanut - Arcade Fire.

Punainen samettiverho, viisi pientä screeniä ja kirkkourut – alttari oli katettu. Alkuun screeneillä näytettiin pätkää amerikkalaisesta televisiosaarnasta, jonka päätteeksi suurikokoinen poppoo käveli lavalle. Homma käynnistettiin kappaleilla Keep the Car Running, Black Mirror ja No Cars Go. Sama painotus jatkui myöhemmin, sillä yhtye soitti Neon Biblen melkein kokonaan. Onneksi myös Funeral –levy sai tarpeeksi huomiota, muun muassa Haitin muodossa.

Neon Bible –tyyli jatkui springsteenmäisen Interventionin, levyn nimikkobiisin, bluesballadi My Body Is A Cagen ja Windowsillin aikana, kunnes faneille tarjoiltiin Neighborhood #1 (Tunnels). Ajattelin, että naapurustobiisit soitettaisiin peräjälkeen, mutta sitten Win Butler huudahti, että “okei, meiltä loppuu aika, mennään” ja samassa Neibourghood #3 (Power Out) pärähti käyntiin. Tiukasta biitistä siirryttiin hengähtämättä kappaleeseen Rebellion (Lies), jonka jälkeen yhtye poistui kulisseihin. Encorena tulivat Antichrist Television Blues ja Wake Up, jonka lauluosuudet kohottivat yleisön hetkeksi pois ulkona vellovasta karusta todellisuudesta.

Vaikka yhtyeeltä voikin nostaa useita yksittäisiä biisejä, on heidän tehonsa albumeissa. Albumeiden tunnelma oli tällä kertaa korvaantunut ilmassa leijuneella hartaalla sähköisyydellä. Yhtye ei iskenyt soittotaidolla eikä välttämättä liveshow´lla, vaan yhtyeen voima tuli niistä haikeista harmonioista, jotka laittoivat monen kurkkuun sen tukalan palan. Yhtye iski itkuvirsillä suoraan yleisön rintalastaan ja kovaa.

Kun Butler käski kuvittelemaan lumimyrskyä, Roskilden yleisöltä se onnistui varmasti melko vaivatta, koska olihan se myös lähtenyt juuri luonnonvoimia pakoon konserttiteltan suojiin. Äärimmäinen samastuminen tulvi varmasti monen sydämeen, niin että tilanne nousi omaan arvoonsa pelkän konsertin yli. Kyseessä oli tuhansien ihmisten jakama kollektiivinen tunnetila, jonka jälkeen vallitsi harras tunnelma. Keikan päätyttyä ympärillä pystyi näkemään pareja halailemassa. Kunnon herätysjuhla!

Herkän ja henkisesti uuvuttavan tilaisuuden jälkeen siirryin kuuntelemaan LCD Soundsystemin discopunkia. Jo pelkkä sateensuojaan pääseminen helpotti mielentilaa, mutta olotila parani monta astetta lisää kun pumppu päästi Daft Punk Is Playing At My Housen irti. Itse ainakin yllätyin positiivisesti kun nokkamies James Murphy oli keikalla kunnon kokoonpanon kanssa eikä pelkästään sieluttoman rumpukoneen. Yhtye oli paikalla melko loistavan Sounds of Silver -levyn kanssa ja heti alkuun he soittivatkin laiskoilla Lou Reed -vokaaleilla varustetun Time To Get Awayn. Rumpali piti tempoa ja Murphy piti fiilistä yllä, soittaen satunnaiset lehmänkellosoolot. All My Friendsin lyriikkapätkän, “If you´re worried about the weather, you picked the wrong place to stay” vielä kaikuessa takaraivossani lähdin iloisesti pomppimaan lätäköiden yli kohti seuraavaa etappia.

Ja sitten pamahti! Kitarat alkoivat kiihdyttää kovempaa, niin että kiitorata jäisi kohta taakse. Yleisö nousi ilmaan vaivatta, huolimatta murjovasta sateesta, joka verotti juuri eniten päälavan faneja. Lavalla oli The Killers - springsteenäänivallia hyvällä sykkeellä. Vahvistimista kuului Sam´s Town, josta liikuttiin pianointerluden kautta Bonesiin. Bändin tarkoituksena oli ilmeisesti kiihdyttää heti alkuun jo niin paljon kuin mahdollista, koska seuraavana jo kuultiin When You Were Young. Tämän jälkeen solisti Brandon sanoikin, että potkaistaan bileet oikein kunnolla käyntiin. Lausuntoa seurasi megahitti Somebody Told Me. Lähtiessäni lätäkköinen maa tärähteli Jenny Was A Friend Of Mine –kappaleen vaikutuksesta.

Sateen suojassa, Arena-teltassa taas Kanye Westin suojatti, John Legend lämmitteli yleisöä kappaleella Stereo. Niille, jotka eivät pahemmin tunne miehen uudempia biisejä, saivat herkkua Let´s Get Lifted –kappaleen muodossa. Tämän jälkeen bändi heitti taustamusiikiksi pienen dixieland–interluden, jonka aikana Legend piti lyhyen esittelypuheen. Tästä siirryttiin suoraan kappaleisiin Alright ja She Don´t Have To Know. Number One aloitettiin hieman oudosti, mutta Legend kuuluttikin biisin eräänlaisena remixinä. Tämän jälkeen kuultiin sitten viime vuoden radiosingle Save Room, jonka jälkeen I Can Change yltyi massiiviseksi blues-fanfaariksi.

Legend otti tiukasti rajatusta ajastaan kyllä kaiken irti. Hittejä tuli toisen perään ja yleisön haltuunotossakaan ei ollut moittimista. Ainakin yhdelle naispuoliselle yleisönedustajalle keikan ja kenties koko festivaalin huippukohta tuli, kun Legend kutsui hänet lavalla tanssimaan kanssaan hitaita. Ilmiselvänä Marvin Gayen perillisenä mies vokotteli tilanteesta täysin rinnoin nauttinutta tyttöä. Viimeiset biisit jotka kuuntelin ennen myrskyn silmään lähtemistä olivat P.d.a (We Just Dont Care), Used To Love U ja balladi Ordinary People.

Itsenimetyn legendan jälkeen lähdin urheasti jälleen kohti päälavaan, jossa sadeilmiö sai päälavalla vastaansa toisen ilmiön, Björkin. Björk jo itsessään on tapaus, mutta hänen live-esiintymisensä ovat potenssiin kymmenen. Nainen oli pukeutunut eräänlaiseen värikkääseen hameponcho–yhdistelmään ja tanssi paljain jaloin. Taustabändissä oli nuorista tytöistä koottu torvisektio, eräänlaisilla miksereillä soittaneita tyyppejä ja kaikkea mille ei oikein löydy sanoja kuvailemaan.

Vaakatasossa piiskaava sade ja kumisaappaisiin tulviva vesi tekivät kuitenkin Björkistä nauttimisesta melko haasteellista, ja 36 tuntia kestänyt jatkuva rankkasade otti veronsa myös allekirjoittaneessa. Henkinen ja fyysinen rasitus ynnättynä siihen, että ulkona oli mahdoton kuvata ja että vielä en ollut tunnistanut yhtäkään biisiä Björkiltä tuoreelta Volta -levyltä melkein saivat minut luovuttamaan toimittajantehtäväni ja heittämään kynäni ja muistilehtioni ympärilläni vellovaan mutavelliin.

Onneksi ilmoille kajahti All Is Full of Love, joka toi tilanteeseen suunnatonta toivoa. Kappaleella oli samanlainen parantava vaikutus kuin Arcade Firen esiintymisellä. Hyvä musiikki kohotti korkeammalle ja auttoi unohtamaan senhetkiset murheet. Toivonkipinää seurasivat kappaleet Pleasure is All Mine ja Joga. Lähtiessäni Army of Men basso kutkutteli jäämään, mutta sade sai yliotteen ja siirryin teltan suojiin. Vaikka keikka oli raskasta seurattavaa enkä voinut nauttia siitä täysissä sielun voimissa, jälkeenpäin muisteltuani uudetkin biisitkin kuulostivat maagisilta. Jokin siinä livetilanteessa vain on.

Björkin piiskaavasta sateesta lähdin kohti telttaa, jonka sisälle oli kehittynyt omat synkät pilvensä. Kun saavuin Mastodonin keikalle, susi oli jo päästetty irti. Viime vuoden Blood Mountain –levy oli jo itsessään tapaus, mutta niin on myos Mastodon livenä. Kvartetti antoi kaikkensa ja mörinähuuto lämmitti teltan. Rumpali veti tulisia fillejä ja tiukat tempovaihdokset pitivät jokaisen katsojan varpaillaan, siitä mitä tulisi tapahtumaan. Harvat metallibändit saavat katsojan tai satunnaisen ohikulkijan naulituksi samalla tavalla kuin Mastodon. Tällä kertaa suuri väkimäärä ei johtunut pelkästään sadetta pakoon lähteneistä ihmisistä, vaan suurin osa oli tullut kuuntelemaan tämän hetken parasta metallia.

Mastodonin jälkeen ei vielä ollut aika siirtyä nukkumaan, koska minulla oli toinen urakka edessäni. Jouduimme siirtämään telttojamme sillä uhkaavana paisuva mutajärvi oli saavuttamassa meidät. Mudassa tonkimisen jälkeen koitti lepo ja akkujen lataus, unohtamatta tietenkaan harrasta rukoilua siitä, että huomenna monsuuni olisi jo ohi.

Lue miten torstaita varten lämmiteltiin ja minkälaisessa säässä homma jatkui perjantaina.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä