Ajankohtaista

Parhaat ulkomaiset albumit 2000 - 2009

09.01.2010


Eels: Blinking Lights and Other Revelations Eels: Blinking Lights and Other Revelations (2005)

Vagrant

Eels on yhtä kuin Mark Oliver Everett, joka on yhtä kuin E. Vuonna 1998 julkaistulla albumilla Electro-Shock Blues hän kertoi meille äitinsä syövästä ja siskonsa itsemurhasta tavalla, joka on rockmusiikin kontekstissa ainutlaatuinen. Kanonisoitua klassikkoa väheksymättä väitän, että järkälemäisellä Blinking Lightsilla on äänessä entistäkin traumatisoituneempi, kirotumpi, mutta myös tapahtuneista oppinut ja mahdollisuuden elämäniloon löytänyt lauluntekijä. Blinking Lights on hämmentävän intiimi trippi läpi E:n tajunnan ilman minkäänlaista halua paljastella tai järkyttää. Hän laulaa itsestään, koska se palvelee meitä. Menneisyyttä tutkaileva tuplalevy onnistuu olemaan massiivisuudessaan pienieleinen, sinfonisuuden keskellä rock, sekä epätoivoisimmillaankin optimistinen. Kun tähän lisää vielä ajattomuuden ja immuniteetin kulumista kohtaan, ovat vuosikymmenen kohokohdan ainekset nähdäkseni kasassa.

Antti Hurskainen


Leonard Cohen: Ten New Songs Leonard Cohen: Ten New Songs (2001)

Columbia

Legendaarisen hyrisijän yhteistyöprojekti Sharon Robinsonin kanssa on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Levy palauttaa 2000-luvun postmodernit pellet perusasioiden äärelle. Levyssä ei tarvitse olla tiun vertaa raitoja, niissä ei tarvitse "tapahtua" koko ajan, eikä taustojen tarvitse olla viilatulla viilalla viilattua rushtotoa, kunhan kappalemateriaali on kunnossa. Jousimatto voi myös lentää, kunhan kutojana on Cohen.

Janne Kuusinen


Amy Winehouse: Back To Black Amy Winehouse: Back To Black (2006)

Universal

Yksi eniten harmittaneita festivaalikeikkaperuuntumisia IKINÄ on kesän 2007 Provinssi-sunnuntain uutinen Amy Winehousen keikan jäämisestä väliin. Ei vahvasti naisvaltaisen (Tori Amos ja Patti Smith) festivaalin fiilis nyt ihan tynkäsunnuntaihin kaatunut, kuten esimerkiksi pari vuotta aiemmin kun meni Outkastia katsomaan ja joutui seuraamaan Ultra Brata… silti suoraan sanottuna vitutti. Jaa miksi? No siksi että ilmiö nimeltä Amy Winehouse oli juuri tuolloin kuumimmillaan vuoden 2006 kakkosalbumi Back To Blackin myötä ja etenkin kun siltä lohkaistu Rehab pyöri hiukan joka soittimessa ja kanavalla. Sielukkaan rosoinen lauluääni, mainio taustaryhmä ja alusta loppuun timanttinen hittimateriaali sai odottamaan varsinaista aurinkoista festivaalihuipennusta, jonka tumman melankolinen ilme olisi vielä sopinut suomalaisen sielunmaisemaan napakasti. Mutta kun ei…

Albumimitassa muistan että ihastuin suorilta. Rehab kuluin nopeasti kerskakulutuksen myötä, mutta samalla nimibiisin, You Know I´m No Goodin ja Love Is A Losing Gamen ja muiden asema korostui – täyteraitoja ei tältä levyltä löydy. Siinä missä albumi oli alusta loppuun timanttia, oli Winehousen täsmäisku osaltaan vahvasti nostamassa etenkin brittiläisiä naislaulajia soulin ja samalla pop-kartan eturiviin. 60-lukuisen sielukkuuden uuden tulemisen soihdunkantaja olisi ollut mahtava nähdä juuri tuolloin, vallankin kun nuori neito on sittemmin kompastellut maailman mattinykäsenä päihteisestä lööpistä toiseen, musiikin jäädessä sivurooliin. Edelleen yksi vuosikymmenen parhaita plättyjä!

Ilkka Valpasvuo


SOAD: Toxicity System of a Down: Toxicity (2001)

American

Armenialais-amerikkalainen System of a Down sai toisella levyllään aikaan jotain, mitä tapahtuu vain harvoin. Kompromissiton ja raivokas Toxicity voitti puolelleen yhtyeen fanit, mutta myös paljon sellaisia kuulijoita, jotka yleensä nyrpistävät nokkaansa metallisemmalle menolla. Vain muutamaa päivää ennen syyskuun yhdennentoista terrori-iskuja julkaistua albumia on tähän päivään mennessä myyty yli 12 miljoonaa kappaletta. Ajan poliittisella ilmapiirillä voidaan katsoa olleen osaltaan vaikutusta levyn suosioon, mutta pääsyy on silti selvä: Toxicity on edelleen mahtavaa kuultavaa.

Selkeä ja iskevä soundimaailma, loistavassa vedossa oleva orkesteri ja ennen kaikkea omaperäiset ja oivaltavasti sovitetut biisit muodostavat Toxicityn pettämättömän ytimen. Siihen sekaan kun lätkäistään kierolla huumorilla koristellut teräväkärkiset sanoitukset ja etenkin laulaja Serj Tankianin vihaisen karjumisen ja tunteellisen, herkemmän laulun välillä vaihteleva tyyli, on hyvin vaikeaa sanoa vastaan sanaakaan. Rikkain soitinnuksin soivaa punkkia, metallia, poppia, armenialaisen kansanmusiikin vaikutteita, 2000-luvulle päivitettyä Dead Kennedysiä... Toxicity tarjoaa kaikki nämä ja päälle roppakaupalla enemmän tiiviinä, särmikkäänä ja suuria tunteita herättävänä kokonaisuutena.

Aleksi Leskinen


Why?: Elephant Eyelash Why?: Elephant Eyelash (2005)

anticon.

Elephant Eyelash on Why?:n ensimmäinen hiphopia ja poppia omalaatuisella mutta helposti lähestyttävällä tavalla yhdistelevä yhtyemuotoinen levy. Yoni Wolf julkaisi soolona useamman EP:n ja albumin samalla nimellä, mutta kasasi Elephantille ympärilleen nelihenkisen yhtyeen, ja vaikka sekä soolo- että yhtye-Why?:lla on puolensa, toimii näiden yhdistelmä parhaiten nimenomaan tällä 2005 julkaistulla albumilla.

Samplepohjaiset taustat yhdistyvät saumattomasti bändisoittoon, ja lopputuloksena on enemmän tai vähemmän koko genreä (miksi sitä sitten ikinä haluaakaan kutsua) määrittelevä opus – sekä hyvässä että pahassa. Miellyttävintä Elephant Eyelashissa on sen tapa yhdistää hieman oudompaa, ehkä jopa avantgardististista taiteellista näkemystä tarttuvaan popherkkyyteen, joka teksteihin liitettynä tuntuu lähinnä elokuvalta, jossa itse olisi mukana. En väitä, että Elephant Eyelash olisi parasta mitä popin ja hopin yhdistelemisestä voi syntyä, mutta sen lisäksi että se on loistava levy, on se myös helppo keino lähteä tutustumaan julkaisijansa muihin – vähintään yhtä mielenkiintoisiin – artisteihin.

Jani Ekblom


Keane: Hopes and Fears Keane: Hopes and Fears (2004)

Island

Vaikka Keane ei ehkä jää legendana mieleen vuosituhannen ensimmäiseltä kymmenykseltä, on Hopes And Fears kuitenkin levy, jota en vielä kuudessa vuodessakaan ole kyllästynyt kuuntelemaan. Se olkoon mittapuuna sille, miksi valitsin tämän levyn parhaaksi ulkomaiseksi julkaisuksi vuosina 2000 - 2009. Korostettakoon levyn henkilökohtaista merkittävyyttä vielä sillä, että kuuntelukertoja kertyy edelleen useampi kuussa. Ihan huono ei siis tämä levy voi olla. Ottaisin sen ensimmäisenä mukaan autiolle saarella, jos moinen kohtalo joskus kohtalle osuisi. Mutta miksi näin?

Olen koukussa melankolisiin melodioihin, paatokseen, draamaan ja sydäntäsärkeviin teksteihin. Näissä Keane ja sen biisin tekijät ovat parhaimmillaan. Ainakin tällä esikoislevyllään. Hopes And Fears on ehjä kokonaisuus, jossa jokainen biisi kuuluu yhteen edellisen kanssa. Levy ei kikkaile, poukkoile eikä hae mitään suuntaa. Tyyli ja sävyt on mietitty valmiiksi ja levy kulkee eteenpäin – ei todellakaan pikajunan tavoin vaan ehkäpä myötätuulisen purjeveneen tavoin. Levyn kuuntelusta tulee sekä hyvä ja rauhallinen olo, että surullinen ja haikea olo. Sulassa tasapainossa. Levyä kannattaa kuunnella erityisesti syysiltoina, mutta tuntuu se toimivan erinomaisesti myös hyytävän kylminä pakkaspäivinä.

Jos et tunne levyä, kokeile ensin vaikka kolmea aloitusraitaa; Somewhere Only We Know, This Is the Last Time ja Bend and Break.

Minna Auvinen


The National: Boxer The National: Boxer (2007)

Beggars Banquet

Pop-entusiastille palkitsevimpia tilanteita ovat ne hetket, jolloin eteen ajautuu albumi, joka hiljalleen nakertaa tiensä tajuntaan, jää sinne lopulta alivuokralaiseksi ja jättää ikuiset muistijäljet. Brooklyniläisen The Nationalin henkilökohtaisesti vallankumouksellinen Boxer on minulle 2000-luvun paras ulkomainen albumi ja teos, jonka elinvoimaisuutta on pitänyt lähteä todistamaan aina ulkomaita myöten. Tummasävytteisen indierockin ja postpunkin uudentulemisen välimaastosta noussut yhtye osoitti neljännellä pitkäsoitollaan olevansa paitsi kipeän koskettava, haikeaviritteisen nostalginen myös dekadentin runollinen ja rehellinen samanaikaisesti. Matt Berningerin syvän baritoniäänen ja yhtyeen mielikuvituksekkaiden sovituksen kautta Fake Empiresta, Squalor Victoriasta ja Slow Showsta tuli vuosikymmenen lopun tunnussäveliä. “Turn the light out say goodnight, no thinking for a little while”.

Otto Suuronen


OutKast: Speakerboxxx/The Love Below OutKast: Spearboxxx/The Love Below (2003)

Arista

OutKastin Speakerboxxx/The Love Below -tuplalevy oli ilmestyessään vuoden tapaus monessakin musiikkimediassa. On ilo huomata vielä vuosienkin jälkeen, että albumien tenho pitää pintansa hyvin. Ensimmäisen puoliskon jykevät ja viimeiseen silaukseen asti tuotetut monipuoliset biitit toimivat kevyenä ja tehokkaana kontrastina toisen puoliskon mielihyvämatkalle.

Sillä juuri The Love Below on se syy miksi tuplalevy tullaan muistamaan useammankin vuosikymmenen päästä. Lätyt olisivat erikseenkin mainitsemisen arvoisia, mutta kakkospuolen flirttailut funkin, jazzin ja häpeämättömän pop-kliseilyn parissa nostavat kokonaisuuden aivan uudelle tasolle ja kertovat palavasta halusta ei vain laulaa lemmestä vaan ylistää sitä kaikella sielun voimalla.

Mikko Lamberg


Rufus Wainwright: Want One Rufus Wainwright: Want One (2003)

DreamWorks

Vuonna 2003 rakastuin. Rakkaus oli palavaa, se sekoitti pään, sai ihon kananlihalle. Halusin tietää kaiken rakastetustani, viettää kaiken aikani hänen parissaan ja kertoa tunteistani koko maailmalle. Tuo rakkauden kohde oli mies nimeltään Rufus Wainwright ja kipinä, joka sai liekit roihuamaan hänen albuminsa Want One.

Rufus Wainwright voisi laulaa vaikka Alibin 1980-luvun numeroita improvisoiden, ja silti olisin myyty. Mutta kun maailman kaunein ääni yhdistetään tukkuun mestarillisia sävellyksiä, on yhdistelmä lyömätön. Tilapäiseen sokeutumiseen johtaneen amfetamiiniaddiktion jälkihuuruissa sävelletty Want One yhdistelee klassisvaikutteista mahtipontisuutta ja intiimiä singer-songwriter-materiaalia paremmin kuin miehen muut levyt, eikä täytekappaleille ole jätetty tilaa. Go or Go Ahead, Dinner at Eight, I Don't Know What It Is, Natasha ja monet muut ovat parasta pop-musiikkia, mitä 2000-luvulla on tehty.

Tommi Saarikoski


QOTSA: Songs for the Deaf Queens of the Stone Age: Songs for the Deaf (2002)

Interscope

Radioteemalla yhteen punottu Songs for the Deaf on laajasti nostettu yhdeksi vuosituhannen vaihteen merkittävimmistä levyistä. Levyn aikaan Queens of the Stone Agessa oli palikat kohdallaan. Kokoonpanosta voi käyttää termiä supergroup, sillä mukana oli pääjehu Josh Hommen lisäksi rummuissa Dave Grohl (Nirvana, Foo Fighters), bassossa Hommen Kyuss-aikainen aisapari Nick Oliveri ja osan kappaleista laulaa Screaming Treesistä tuttu komeaääninen Mark Lanegan.

Heidän käsistään lähti vuoden 2002 epätodennäköisin hitti No One Knows. Biisi sinällään on erittäin tarttuva, mutta näin oudon kieroista kappaleista ei yleensä ole hiteiksi. Menestyksen täydensi toisena singlenä julkaistu jyräävä Go With the Flow. Stoner-leimasta huolimatta levyltä löytyy monipuolinen kattaus Six Shooterin punkrypistyksestä aavemaiseen Hangin’ Treehin. Levyn tunnelma on musta ja vaarallisen tuntuinen. Tällaista rockin pitääkin olla.

Juha Tiensuu


Guillemots: Through the Windowpane Guillemots: Through The Windowpane (2006)

Polydor

Arvioin Through The Windowpane -levyn Soundiin sen ilmestyessään syksyllä 2006. Pidin kuulemamastani heti kättelyssä ja annoin levylle kaikin puolin kelvolliset neljä tähteä, mutta vielä tuolloin en noteeraannut bändiä punakynällä tai edes isoin kirjaimin. Through The Windowpane oli mielestäni ”vain” hyvä levy useiden muiden joukossa.

Kului muutama kuukausi kunnes tajusin kuunnelleeni Through The Windowpanea paljon enemmän kuin mitään muuta levyä vuosikausiin – parhaimmillaan useita kertoja päivässä. Tuntui kuin Through The Windowpane resonoisi jokaiseen elämäni hetkeen ja tilanteeseen; siitä löytyi yhtälailla iloa kuin suruakin ja se toimi yhtä mainiosti yön yksinäisinä tunteina kuin seurassakin kuunneltuna. Levyn kappaleet hiipivät salakavalasti ihon alle ja vain paranivat vanhetessaan. Paras musiikki vetoaa häpeilemättä kuuntelijan tunteisiin ja parhaalla musiikilla on tapana asettua elettyjen muistojen ääniraidaksi. Tämän vuoksi Guillemotsin debyytti oli minulle helppo valinta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen musiikilliseksi huippuhetkeksi.

Jari Jokirinne


Alec Empire: The Golden Foretaste of Heaven Alec Empire: The Golden Foretaste of Heaven (2007)

Eat Your Heart Out

Atari Teenage Riotin hajotessa vuonna 2000 Alec Empire oli julkaissut nimissään jo nipun pitkäsoittoja sekä pikkukiekkoja. Seuraavan vuosikymmenen berliinin digital hardcore kuningas otti jo rennommin ja pyöräytti vain kolme albumimittaista kokonaisuutta. Niistä viimeinen, vuonna 2007 ilmestynyt The Golden Forestate of Heaven, nousi myös miehen upeimmaksi saavutukseksi tähän mennessä.

Parin rokimman kiekon jälkeen Empire palasi nyt täysin elektroniseen ilmaisuun. Samalla mukaan kuvaan tulivat rauhallisemmat raidat, joilla nopeita voimanpurkauksia erotettiin toisistaan. Uusi yhdistelmä jossa paahto, vaanivampi tunnelmointi sekä Empiren tavaramerkiksi muodostuneet pistävät lyriikat yhdistyivät, oli yhtä dynamiittia. Avauksena kuultavasta New Man -rokkauksesta aina viimeisenä soivaan No/Why/New York -fiilistelyyn saakka Empire pitää kaikki vaijerit käsissään, ohjaten kuulijaa kuin huomaamatta tunteiden ja äänien vuoristoradassa. Näin kunnianhimoista, kokeellista ja tasokasta digital hardcorea ei kukaan muu pystynyt vuosikymmenen aikana tekemään.

Mika Roth


Arcade Fire: Funeral The Arcade Fire: Funeral (2004)

Rough Trade

The Arcade Fire kiteytyy itselleni erääseen upeaan keikkaan, jota todistin Amsterdamissa keväällä 2005. En ollut kuullut yhtyettä ennen kuin suurperheellinen kanadalaisia indiehenkilöitä valtasi lavan. Koska yhtye ei tuolloin vielä ollut noussut kovin tunnetuksi, lavan edustalla oli hyvin tilaa seurata Win Butlerin, Régine Chassagnen ja kumppaneiden raivoisaa esitystä. Yhtyeen johtaja ja laulaja Butler seisoi jokseenkin keskittyneesti paikallaan, mutta muutama yhtyeen jäsen, ennen kaikkea Richard Reed Parry, heittäytyi esitykseen hillittömällä raivolla. Arcade Fire vaihtoi soittimia, takoi kaikkea mikä liikkui, tulitti sielustaan tulta, surua ja iloa sellaisella intensiteetillä, että päässä suorastaan tuntui, kuinka aivosolut avasivat uusia synapseja ja vapauttivat hyvänolonhormoneja liikenteeseen. Funeral-levy on loistava, mutta kaikessa loistavuudessakaan se ei millään voi yltää yhden päättyneen vuosikymmenen hienoimman musiikkikokemuksen tasolle. Se toimii itselleni lähinnä muistuttajana siitä, miten hienoja kokemuksia elävä musiikki voi joskus tarjota. Vuosien jälkeenkin levyä kuunnellessa maistan hien ja suolan.

Tuomas Tiainen



Katso myös parhaat kotimaiset albumit 2000 - 2009.




Lukukertoja: 4714
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös