V2

Hämäävästi suomenkielisellä nimellä esiintyvä Laakso-yhtye tulee rakkaasta länsinaapuristamme. Toki yhtyeellä on yhteyksiä Suomeen. Bändin keulakuva Markus Krunegård onkin syntynyt suomalaiseksi, mutta äitinsä avioliiton myötä aikanaan tullut Ruotsin kansalaiseksi. Varttunut hän on Tornionjoen laaksossa, mutta joen länsipuolella. Yhtyeen ensialbumilla olikin osa kappaleista suomeksi. Laulukieli on nyt englanti, mutta Laakso julkaisee keväällä täysin suomenkielisenkin albumin. Kakkosalbumi My Gods pitää sisällään menevää nykyaikaista poprokkia.

Avausraita Once Again Late At Night tuo aluksi mieleen englantilaiset kollegat. Levyn kappaleilla on taipumus äityä loppua kohden valtavaan revittelyyn – miltei kaaokseen asti. Parhaiten se näkyy Krunegårdin laulusuorituksessa, joka on välillä kuin mielipuolen kiljuntaa. Toki suurimman osan ajasta Krunegård lauleskelee perinteisemmin. Hänen lauluäänensä on kuitenkin hyvin omaperäinen. Siitä joko pitää tai ei. Kakkosraita High drama lähtee aika perinteiseen blues-tyyliin, mutta kertosäkeeseen edettyään kuullaankin todella heleää lempeää kitarapoppista. Kuulaat kitarat saavat seurakseen lämpimät koskettimet. Loppua kohden jälleen vauhti kiihtyy ja hulluus pääsee irti. Kappale on levyn ehdotonta eliittiä. Samalla kaavalla on rakennettu myös Never Satisfied, joka kerää varmasti rokkiyökerhojen tanssilattiat täyteen nyrkki pystyssä joraavia bile-eläimiä.

Puolivauhtisen Someone Somewheren jälkeen nimibiisi My Gods antaa yhtyeestä yllättävän leppoisan kuvan. Näppäillyn kitaran ja Krunegårdin falsettilaulujen kannattelema kaksiminuuttinen ei välttämättä ole Laaksoa parhaimmillaan. Parin keskinkertaisemman raidan jälkeen Hamburg Night osoittaa, että yhtye pystyy tekemään omaperäistä materiaalia myös ilman kaahausta. Tasatahtiin löysästi etenevä kipale kasvaa kuin varkain kuitenkaan koskaan saavuttamatta Krunegårdin äänelle ominaista kiekuvaa falsettia. Ääni joka tapauksessa on saatu narisemaan enemmän kuin missään muussa biisissä. Right Back At Youssa kitarointi saa seurakseen naivistiset koskettimet, joista mieleen tulee Belle & Sebastian. Muuten raita on kuitenkin selvästi edellämainitun orkesterin musiikkia vauhdikkaampaa nykyaikaista kitarapoppia. True Lovessa leikitellään rennon kitaroinnin ohella todella maukkailla kosketinsoundeilla, jotka tuovat kappaleeseen tuoreutta.

Kaksi viimeistä raitaa olisikin sitten voinut huoletta jättää pois. Näin olisi saatu levystä kompaktimpi paketti, nyt se alkaa loppua kohden hieman laahata. Laakso on parhaimmillaan vauhdissa - silloin, kun se kasvattaa ja nostattaa kappaleensa hulluuden rajamaille. Tällöin kuulee Laakson musiikissa viitteitä loistavan ruotsalaisorkesteri The Arkin musiikista. Pienellä tiivistämisellä ja temmon nostolla paketti olisi täydellinen.