Silence

Helsingin lahja ja tulevaisuus space- ja psy-painotteisen rockin saralla Hidria Spacefolk on edennyt pitkäsoittokantaan. Vaikkakin edellistä eepeetä olisikin ainakin pituuden puolesta jo voinut pitää pitkäsoittona, tuore kahdeksan kappaleen Symbiosis näyttää ja vaikuttaa enemmän pitkäsoitoksi tehdyltä. Joten puhutaan vain debyyttipitkäsoitosta. Kokonaisuus on hyvin yhteen kudottu: yhteneväiset kannet, instrumentaalikappaleiden nimet ja proge-, psy- ja trancevaikutteita sekoitteleva musiikki itsessään viestii Hiidenlinnasta noin neljä vuotta takaperin yhteen ajautuneen viisikon, nykyisen huiluista vastaavan Väisäsen Teemun täydentämän kuusikon, musiikillisesta ja maailmallisesta ideologiasta. Bändistä itsestään voit lukea enemmän Desibelin jutusta.

Etenkin livesoitostaan pisteitä keränneen yhtyeen debyytti jatkaa eepeen hyväksi katsotulla tiellä. Livejamitteluilta vaikuttavat biisit ovat samalla energisiä ja transsitilaan upottavia, miekkosten taustat konemusiikin saralla paistavat Hidria-soundissa. Levyn avaa pikkuhiljaa voimistuva Terra Hidria. Hyvin intiahengessä vinkuvalla kitaralla haetaan vauhti, jota lähdetään toisella viemään. Väisäsen väliin pistämät huilut hivelevät taas korvaa, suuharppu myös mielenkiintoinen lisä. Horjuen juoksevaa, tämän tahtiin harjoittelevat urheilijat joutuisivat WADA:n erikoistarkkailuun. Näin on esitelty Hidrian maapallo. Digeridoolla leijaileva nimetön ja lyhyt kakkosbiisi lataa seuraavaan energia-annokseen Kaneh Bosmiin. Kovaa ja korkealta kiertävä, samalla tiukalla pohjaväännöllä rakentuva biisi juoksee kyräillen, ikäänkuin vaanien. Tranceruoska kiihdyttää transsin kohti junnaavaa loppua, miltähän näyttäisi Hidriavideo? Varmaankin jonkinlainen eteenpäin juokseva tunneli revontulilla.(?)

Kaikados jatkaa samoilla linjoilla. Biisit voisi miltei miksata yhteen jatkuvaksi juoksutukseksi, näinhän livenä varmaan välillä tehdäänkin. Ja sekä yleisön että yhtyeen transsitila vain jatkuu. Kaikadoksen ja Nasha Universon väliin ujutettu linnunlaulu nostaa hyvin elävästi mieleen 22Pirkkojen Birdyn. Ja taas Teemun huilu päästetään hetkittäin irti. Biisiä nostetaan taas pikkuhiljaa kiertäen, juostaan spiraalia pitkin. Jahwarp aloittaa pienesti ja ikäänkuin kumarassa, lähtien hetkittäin viemään ja taas palaten. Melkoisia musiikillisia trippejä. Agents Entropos ei hellitä yhtään ja taas mennään. Todella kovaa juoksee myös kaaoottinen I-Mantra, melkoinen mantra onkin. Trancelasereilla varustettu biisi ei anna sen enempää armoa kuulijalle kuin Avaruuskansallekaan, pitkä juoksumarssi vain kiihtyy kohti loppua. Musiikillinen spiraali rakentuu taidokkaasti monessa kerroksessa ja kiksudeejiit jäävät jo lähdössä kakkosiksi. Kuunneltuasi I-Mantran ja levyn päättävän raivokkaan Pangaian on taatusti vaikea olla ymmärtämättä sitä kulttimainetta, jota Hidria jo tietyn musiikkikansan keskuudessa nauttii. Tämän pohjalta voi suositella levyä ja etenkin liveä jokaiselle. Varsinkin, jos esimerkiksi Kingston Wall on ikinä merkinnyt mitään.

Täydestä kympistä tai viidestä starasta tiputan vain sen takia, että Hidria on ennen kaikkea livenä orgastinen kokemus, eikä levy anna vielä rehellistä kuvaa siitä orgasmista. Silti, jos ja kun tämäkin levy päätyy esimerkiksi Englannissa oikeiden ihmisten kuultavaksi, on mielenkiintoista nähdä, kuinka laajaksi Avaruuskansa vielä kasvaakaan? Sitä odotellessa suuntaan keikalle.