Sister Flo, Maryland ym.
23.10.2004
Telakka/Tampere
Vuoden 2004 Musiikki ja Media –tapahtuma palkitsi totuttuun tapaan kotimaisen musiikkikentän onnistujia, tosin melko ahdistavan tylsällä kaavalla. En toki kiellä Ilkka Mattilan kirjoitusnäkemystä saatikka Juhani Merimaan osaamista niin Tavastian isäntänä kuin festivaalipromoottorina. Silti aina samat naamat –tyylinen ajatus pyöri päässäni selatessani Aamulehdestä palkintogaalan nimikkeitä. Positiivisia nimiä olivat muun muassa Vuoden radiotoimittaja Jake Nyman sekä Vuoden indie-yhtiönä palkittu Fullsteam Records. Ja kyllähän Atte Blomillekin kelpaa erikoispalkintoa panoksesta suomalaiseen rockmusiikkiin tarjota. Huolimatta suhdetoiminnan mahdollisesta hyötynäkökohdasta ei M&M:n varsinaiset gaala-tilaisuudet voisi allekirjoittanutta toimittajaa vähempää kiinnostaa. Onneksi tapahtuma tuo yleensä mukanaan Tampereelle elävää musiikkia, jota nytkin oli tarjolla monipuolisesti kaupungin rockravintoloissa. Metallipainoitteisuudesta johtuen Tullikamari jäi tänä vuonna väliin ja toimittajakaksikkomme keskittyi Telakan lauantai-illan huumaan. Koska rakas päätoimittajamme hukkuu jälleen työkiireisiin, kommentoin illan kulkua kokonaisvaltaisesti vastoin ennakkotietoa. Tästä johtuen illan aloitusbändit joutuu kuittaamaan aika pikaisesti, kun en keikkoja sen tarkemmin tullut seuranneeksi.
Kymmeneltä Telakalla lavalle Sister Flo. Riihimäki-lähtöinen viisikkomme kärsi harvinaisissa määrin tekniikkaongelmista, vaikkakaan ongelmien koko vyyhti ei onneksi näkynyt eikä kuulunut yleisöön. Muun muassa kosketintaiteilija Lastumäen instrumentti oli Samaen mukaan saanut matkalla osumia. Myös Alhon kitara pätki ja muutenkin herkistelypoppareilla tuntui olevan huono onni mukanaan. Tästä johtuen keikka jäi kohtuuttoman lyhyeksi, mutta silti meininki toimi. Rumbanovassa kuultiin jälleen Jarnon ja Jannen taputussoolo, toisten rumpujen käyttö antoi mukavaa lisäpotkua muutamaan biisin ja saksofonin tuoma lisämauste täydensi myös osuvasti keitosta. Samaen soolona esittämä akustinen versio Honey Lustista oli illan herkin musiikillinen tuokio. Huolimatta pulmista viisikko tuntuu hoitavan takuuvarmasti homman kotiin, satoi tai paistoi.
Flo-siskon tavoin myös Hidria Spacefolk oli tullut nähtyä juuri äskettäin. Liekö musiikin trippailuhengestä johtuen kitaravetoisen avaruuspsykedelian annos tuntui venyvän suhteettoman pitkäksi illan muihin setteihin verrattuna. Toki Hapon ja kumppaneiden paahto toimi ja mikäs siinä on soitellessa, kun Telakalla on sen verran musiikin ammattilaisia, ettei edes seisaallaan tahtonut saada sijaa. Itseltäni alkoi kuitenkin korva jo pikkaisen puutumaan. Toisin olisi varmasti ollut, jos koko ilta olisi ollut vastaavaa ”orgaanista trancea” ja tanssijalka olisi mahtunut aidosti irrottelemaan. Lyhyestä virsi kaunis, siirrytään eteenpäin.
Ja mennäänkin aina Amerikan Yhdysvaltoihin asti... Marylandiin... Joensuun viisikko veti illan selkeästi tiiveimmän setin, yhdeksän biisiä, joista yksi coveri. Vauhdikkaasti A New Designilla käyntiin potkaistu keikka vakuutti menevyydellään, tyylikkäällä discopoljennollaan ja Ville Härkösen hymyilevällä preesensillä. Tilaisuuden luonteeseen sopivasti hiteistä koottu keikka piti sisällään niin Chasing Me:n keinutusta kuin Dance The Night Awayn sähköisen haikeata tunnelmaa. Almond Of Life -levyä varhaisemmasta tuotannosta vain mainio Human Electronics soi lauantai-iltana Telakalla. Hellästi silittelevä My Beautiful Friend, tykki Let The Tiger Loose, sykkivä Night Rider sekä mahtipontinen Constellation saivat peräänsä vielä Del Shannonin klassisen Runawayn, joka oli meikäläiselle setin ainoa turha veto. Kun kerran oma materiaali on aikast tykkiä tavaraa, miksi suotta lähteä tarpomaan cover-hetteikölle?
Yllättäen illan kovin keikka oli kuitenkin vasta tulossa. Aiemmin Amadeuksessa Tornion nelikko Zacharius Carls Group ei saanut itsestään aivan kaikkea irti, mikäli Telakan keikkaan verrataan. Laulaja Ossiann tuntui vaativan noin puoli keikkaa päästäkseen tilaan, jossa lavapreesensin voi toden teolla päästää irti. Mollivoittoinen, melko perusrokkibluesina soiva soitanto nosti alkukeikasta mieleen jälleen Neil Youngia, mutta etenkin loppupuoli keikasta kuljettiin Jim Morrisonin hengessä, vaikkakin ZCG:lta ei löydy koskettimia vaan perinteinen basso. Selkeästi laulajansa esiintymiseen kulminoituva yhtye veti ehkä yhden parhaimmista rokkiesityksistä pitkiin aikoihin, Ossian päästi sen sisällään karjuvan tiikerin irti, on mieletöntä millainen ääni voi kätkeytyä noin pieneen mieheen... Ja vaikka kyseessä on aika perinteinen mollipainotteinen rokitus kitarasooloilla ja jamittelulla, sai yhtye yleisön mukaan jopa siinä määrin, että muut orkesterit jäivät sivurooliin. Ja kun muistetaan, että yksikään keikka ei kuitenkaan ollut tylsä tai huono. Iso kiitos Groupille, kerrassaan hurmioitunut veto!
Ilkka Valpasvuo
