TUG

Tyrnävän paras ja Suomen ehdottomasti parhaisiin lukeutuva rock-yhtye Jolly Jumpers kolkuttelee jo kolmenkymmenen vuoden kunnioitettavaa ikää. Silti yhtyeen kahdeksas levy osoittaa että minkäänlaista seestymistä ei ole tapahtunut. Päinvastoin. Kuten viini, myös Jollyt vain paranevat vanhetessaan. Ja vaikka bändi on jo monen monta levyä sitten löytänyt omimman juttunsa, uskaltaa se edelleen myös kokeilla rajojaan. Tosin tässä tapauksessa biisin ehdoilla, niin kuin oikein onkin.

Bänndin edellinen levy oli täysosuma ja tiivisti loistavasti sen autiomaa-shamanistisen kiireettömän tyrnäväläisen americanan. Niinpä onkin ihan odotettua että siihen lausuntoon ei tarvitse lisätä enempää, vaan suuntaa on hiukan korjattu ettei homma mene ihan suoraksi itsensä toistamiseksi. Pohjat on edelleen samat, mutta nyt yhtye on lähtenyt hakemaan vieläkin enemmän outoutta ja rosoisemman raskaampaa soundia. Tuloksena levy, jossa kevyemmät kohdat samalla nousevat paremmin esiin joukosta.

Kahleblues The Number on mainio esimerkki siitä että tunnelmallisen biisin saa ihan luotua ilman valtavaa instrumenttipaljoutta. Pelkkä laulu ja romukoreja. Kasvatuskin tapahtuu lopulta, mutta vain akustisen kitaran avulla ja ilmavasti. Please Don´t Drag Me Down tuo sitten mukanaan sen tumman rosoleijailun ja säröisen avaruuden, joka tällä levyllä kulkee pohjimmaisena virtana. Hypnoottisuus, shamanistisuus, psykedelia… kaikki sopivat asiaan, mutta eivät silti kuvaa vielä täysin Jolly Jumpersin juttua. Se on se rumpali Keijo Pirkolan ja basisti Marko Leuanniemen luoma irtonainen, mutta hypnoottisen junnaava rytmi, johon Petri Hannuksen riisuttu särökitaravaeltelu ja toteavan karhea laulu lyövät päällimmäisen naulan. Yhtyeen tuoreimman jäsenen Arimatti Jutilan tuoma tuore tuulahdus taas sekä vahvistaa kitarailmettä että maustaa yhtyettä milloin maukkaasti, milloin suolalla. Jutilan tapa täydentää yhtyettä, joka pyrkii mahdollisimman riisuttuun soundiin, on kerta kaikkiaan sopivan kunnioittava ja taitava. Todistuksena kaksi yhtyeen parasta levy, joissa molemmissa Jutila on ollut mukana.

Edellisen levyn tapaan Fantom Zone on jokaisella kuuntelukerralla tiukemmin kiinni tarttuva, uhkaavan syväkuiluinen kokemus. Aluksi se kuulosti jopa hiukan pettymykseltä edellisen jälkeen. Pidemmällä kuuntelulla sävyjä on avautunut todella paljon lisää (joka on näin riisutussa musiikissa aika hämmästyttävää). Mausteet, kuten Pekko Käpin jouhikko Rhythm Of Fearillä ja theremin Coloradolla, sopivat keittoon täydellisesti. Mutteivät silti peitä sitä tosiasiaa että kyseiset biisit ovat loistavia ilmankin. Samoin kuin I Feel Power tarttuvine kertoineen, Yesterday Tomorrowin haikeampi ja kepeämpi, ihanan kiireetön askellus ja Fat King Mescalinen tymäkkä jyräkertsi. Kaikesta hyvästä huolimatta pikkusormen (tai ehkä ennemmin vähintään koko kämmenen) tarjoaminen kaaokselle aiheuttaa myös sen että Mobile Babylon säilyttää edelleen sen ykköstähden aseman yhtyeen rosterissa hitikkyydellään ja tasapainollaan. Fantom Zone huohottaa kuitenkin stephenkingmäisen usvan seasta ihan siinä kannoilla.