24.11.2006
P�iv�koti/Turku
Vuoden 2006 Riemufestivaalin syyskiertue l�ysi perjantaina tiens� my�s Turkuun. Kolmen b�ndin vahvuinen esiintyj�kaarti antoi etuk�teen odottaa hyvin monitahoista tarjontaa. Keskeisen� yhdist�v�n� tekij�n� tuntui olevan tavoite vaivuttaa yleis� transsitilaan joukkohypnoosin, shamanismin ja luovan hulluuden avulla.
Illan avauksesta vastasi Cosmo Jones Beat Machine. H�mment�v� yhdistelm� ��rimm�isen juurevaa bluesia ja suomalaista pystymets�-hulluutta toimi livetilanteessa mainiosti. Cosmojen tarjonta oli hyv�ll� tavalla vinksahtanutta ja todella kierosti groovaavaa. Kappaleiden tunnelmat vaihtelivat afrikkalaisesta polyrytmiikasta aina pys�htyneeseen blues-kieroiluun ja toisaalta tanssilattiaa sekoittavaan hullunmyllyyn. T�m� setti antoi my�s oivan esimerkin siit�, mit� rytmimusiikki on, kun se todella on rytmisesti rikasta. Live-kokoonpano oli kuusihenkinen, sill� virallista viisikkoa oli vahvistamassa koskettimien, saksofonin ja ly�m�soitinten v�lill� vuorotteleva multi-instrumentalisti. Niko Votkinin (rummut), Torsti Tuovisen (perkussiot ym.) ja Pentti Dassumin (basso) tiukka ja tyylill� maustettu biitti on tosin alansa valioita, eik� itsess��n kaipaa koossapit�ji�. Cosmo Jones Beat Machinea ei voi ohittaa mainitsematta my�s laulaja-kitaristi Pekka Pirttikankaan omintakeista tulkintatyyli�, joka vaihtelee jossakin koiran murinan ja kontaktivikaisen mikkijohdon h�iri���nen v�lill�. Omalaatuista ja vaikuttavaa, kunhan kerta-annostus ei ylit� sallittuja rajoja. T�ll� kertaa se ei tehnyt sit�, ja shamaanit saivat yleis�n valtaansa.
Seuraavan b�ndin my�t� tunnelmat vaihtuivat hyvin toisenlaisiksi. Turussa l�hes kotikonnuille (keikka ei ollut Lausteella) p��sev� Disgrace v��nsi totuttuun tapaansa niin tempo- kuin volumepotikastakin suurta numeroa silm��n ja antoi menn�. B�ndin rytin�rock on t�t� nyky� kovassa kunnossa ja soundi onkin hyvin kompakti. Toisaalta aika ajoin tuntui jopa silt�, ett� kaikki on liian kasassa. Sin�ns� orgaaninen b�ndi soittaa niin tiukassa paketissa, ett� siit� ei j�� edes j�lke� lattialle tai muistij�lke� kuulijan p��koppaan. Enp� tied�. Hike�, savua ja rock�n�rollia saatiin joka tapauksessa isolla kauhalla annosteltuna, vaikka se paljon puhuttu �juttu� j�i ainakin minulta osin mysteeriksi.
Disgracessa illan psykoottisesta teemasta vastasi l�hinn� solisti Il Cattivo, jonka ulkoinen olemus py�rii jossakin transsylvanialaisen lepakkolinnan valtiaan ja yliaktiivisen lapsen v�lill�. T�st�, samoin kuin koko muunkin b�ndin olemuksesta kyll� v�littyi silmiinpist�v� aitous. T�ll� tunteella on my�s (onneksi) vahva vaikutus katsojiin, jotka tuntevat kokevansa jotain ainutlaatuista. Sit� Disgrace ei v�ltt�m�tt� ole, mutta taatusti kyll� rehellist�!
Odotetuin nimi illalta oli ainakin omalta osaltani Jolly Jumpers. 26 vuotta suomalaisen rock-kent�n marginaaleja omap�isesti kulkenut yhtye aloitti keikkansa Laulaja-kitaristi Petri Hannuksen ja Arimatti Jutilan (kitara & laulu) juurevalla duetolla. Pian lavalle kipusi my�s komppi (Marko Leuanniemi � basso, Keijo Pirkola � rummut) ja b�ndi aloitti odotetusti uuden Mobile Babylon-pitk�soittonsa ensimm�isell� kappaleella, Slow Town Rulesilla. N�in alkoi tunnin mittainen joukkohypnoosi, joka kuljetti muassaan k�yt�nn�ss� koko uuden albumin tuotannon sek� joitakin katsauksia b�ndin laajaan aikaisempaan tuotantoon. Hannuksen laulun alarekisteriss� on jotain todella alkukantaista, joka antaa ehk� omaleimaisimman piirteen t�lle suomalaiselle vastineelle perinteisest� country-americanasta. Kun t�m� yhdistyy Hannuksen ja Jutilan luomaan kitaraharmonioista koostuvaan ��nikuvaan, menett�� kuulija mit� luultavimmin ajan- ja paikantajunsa v�hint��n kerran keikan aikana.
Intensiteetti oli jatkuvasti hyvin suuri, eik� se h�irintynyt pahemmin edes muutamista Hannuksen kitaran harhanuoteista keikan alkuvaiheessa. Setin edetess� tulin yh� vakuuttuneemmaksi niist� tekij�ist�, jotka tekev�t t�m�n hetken Jolly Jumpersista niin ainutlaatuisen. Hannuksen ��ni ja Jutilan pist�m�t�n tyylitaju saavat nimitt�in kompista ��rimm�isen vakaan pohjan, jolle on hyv� rakentaa. Kaiken edell� kuvatun utuisen tunnelman avulla pienetkin kontrastit saavat valtavan tehon. Parhaita esimerkkej� t�st� on ehk� Mama I Have To Leave-kappaleen pys�ytykset, joiden voima nousee liven� sanoinkuvaamattomaksi. Shamaaneille kiitos!
Jollyjen keikan j�lkeen pieni ihminen tuntee olonsa hyvin tyhj�ksi. Positiivisella tavalla.
Ilmari Ivaska
