Willowcape

Jyväskyläläinen The Indigo ei totisesti uskottavuuspisteitä keräile. Saatteessa nimittäin mainitaan häpeilemättä, että bändiä on verrattu Totoon ja muihin aikuisrock-yhtyeisiin. Ja mikäs siinä, hyvinhän nuo vertaukset osuvatkin, sillä The Indigon viiden kappaleen EP on ammattitaitoista, mutta hajutonta ja väritöntä keskitien rockia.

Avauskappale Make Believe osoittaa heti kärkeen, että yhtyeen laulajalla Janne Siekkisellä on komea ääni ja taitoa käyttää sitä. Valitettavasti mukiinmenevästi starttaava kappale luisuu kertosäkeessä ärsyttävän harmittomaan rullaukseen. Sama ongelma vaivaa muitakin kappaleita – säkeistöt ovat hyviä, mutta viimeistään kertosäe paljastaa yhtyeen yhdentekevän luonteen. Pahimmillaan mielikuvat harhailevat ruotsinlaivan setämäisesti kevyt-rockaavaan bilebändiin. Ja kitarasoolot ovat luonnollisesti genrelleen uskollisesti tyylittömiä.

EP:n viimeinen kappale, livenä studiossa äänitetty Finders Keepers on tyylipuhdas AOR-pianoballadi, ja hyvä sellainen. 80-luvun parhaat aikuisrock-kappaleet ovat turhasta väkisinrockaamisesta ja virtuoosisuuden esittelystä riisuttuja slovareita, ja tämä pätee myös The Indigon tapauksessa. Vaikka EP loppuu hyviin tunnelmiin, ei kokonaisuus lämmitä. The Indigo ei ole missään tapauksessa huono yhtye, ainoastaan harmittavan mitäänsanomaton. Levyn kuultuani en ole varsinaisesti yllättynyt siitä, että yhtye tekee myös cover-keikkoja.