Candy Cane: Jaula
Julkaistu: 28.03.2009
Arvostelija: Ville Kuitunen
Verdura
Totaalinen käsittämättömyys – siinä kai lyhykäisesti mistä on kysymys tamperelaisen Candy Canen toisella varsinaisella pitkäsoitolla. Marginaalissa on varmasti hyvä olla, sillä sieltä ei tällaisella musiikilla tulla ulos koskaan. En tunne bändin jäseniä, mutta olen valmis lyömään vetoa, ettei gloria mundi näitä miehiä edes kiinnosta. Metallia tämä on selvästi, mutta siihen sovinnaiset määreet loppuvatkin. Mr. Bungle otetaan esille aina, kun joku tekee musiikkia joka ei sovi tavanomaisuuden kehyksiin. Kieltämättä Candy Canessakin on jotain samaa, mutta ajoittain liikutaan vielä selvästi sameammilla vesillä kuin mikä Pattonin porukalla oli tapana. Jaula on niin selvästi raaempaa ja raskaampaa, että liiaksi tätä mielleyhtymää ei mielestäni sovi korostaa. Piirteitä on erotettavissa sekä death- että blackmetalista, mutta olisi hölmöä edes yrittää laittaa tätä mihinkään lokeroon. Ajoittain liikutaan jopa väkivallan, jopa suoranaisen brutaaliuden alueella – tämä saa Candy Canen irrottautumaan lähes kaikista verrokeista.
Candy Cane ei ole mikään uusi tekijä. Bändi on ollut kasassa jo vuodesta 1996, mutta on jäänyt ainakin itseltäni aiemmin kovin vähälle huomiolle. Jonkinlaista porua on kuitenkin onnistuttu synnyttämään, eikä supina ihan vailla pohjaa olekaan. Edellinen albuminsa Fay-ra-Doowra otettiin erinomaisesti vastaan avangardemetal-piireissä, enkä näe syytä miksei Jaula jatkaisi samoilla jäljillä. Avantgardistinen ilmaisu saa monesti tahattoman koomisia piirteitä, mutta tältä Candy Cane kuitenkin välttyy. Bändin otteissa on helppoutta ja luonnollisuutta, väkinäisyyttä tai kummallisuutta pelkän kummallisuuden vuoksi ei viljellä. Missään nimessä Jaulaa kuunnellessa ei pidä kuitenkaan odottaa mitään normaaleja biisielämyksiä, sillä ei näistä oikein aina ota selvää missä biisi loppuu ja seuraava alkaa, puhumattakaan kertosäkeistä tai muista sovinnaisuuksista. Radio Rockin kuuntelijat voivat suosiolla unohtaa Candy Canen – tämä ei ole teitä varten!
Levy jakautuu kolmeen osaan, jotka jostain syystä ovat nimetty eestin kielellä – Liiklus (liike), Surm (kuolema) sekä Loodus (luonto tai luomakunta). Nämä kaikki osat ovat hengeltään hieman erilaisia, varsinkin viimeinen (vain yksi biisi – Viima) on jopa hyytävä. Biisien nimet sen sijaan menevät joitain poikkeuksia lukuun ottamatta niin pahasti ymmärryksen yli, etten osaa niitä tarkemmin analysoida, vaikka kieltämättä erinäisiä mielihaluja yrittämiseen olisikin. Näyttäisivät olevan erikielisiä nämäkin, mutta jääköön nettisalapoliisien selvitettäviksi. Kaiken kaikkiaan Jaula on mielenkiintoinen kokonaisuus, ainoa asia joka hieman häiritsee on jopa ylenpalttinen sekavuus. Oikeassa mielentilassa Candy Cane on kuitenkin erinomainen uusi nimi niille, jotka kaipaavat musiikilta ihan oikeaa vaikeuskerrointa. Suosittelen jopa vilpittömästi. Saattaa olla, että arvosana nousisi jos levyä saisi kuunnella vielä noin kuukauden. Tämä on ollut tapana avantgardistisia piirteitä omaavan musiikin kanssa aiemminkin, mutta valitettavasti arvostelu pitää jossain vaiheessa saada valmiiksi. Tämän levyn parissa aion viettää aikaa. Jotenkin tuntuu, että se kannattaa.
Candy Cane
Tamperelainen nelikko junnaili debyytillään Leave Me Out (2005) säröisen indierockin maailmoissa. Marko Neumanin naukuvasta raivokkaaseen vaihteleva laulu kuorruttaa intensiivisesti paahtavaa soittoa. Vuoden 2007 Fay-ra-Doowra-albumin myötä yhtye siirtyi äkkivääremmän metalliseen suuntaan ja Jaulan (2009) kohdalla mopo oli karannut jo käsien ulottumattomiin.
Linkki:
myspace.com/bastoncinodizucchero
(Päivitetty 3.2.2011)
Kommenttien keskiarvo:
Lisättäköön vielä, että paranee kuuntelu kuuntelulta, niin että hopi hopi kaikki vähänkin kiinnostuneet tutustumaan! Aidosti erikoisia bändejä (mielenkiintoisia sellaisia) ei kuitenkaan ihan liikaa tässä maassa ole.