Tyt�r: Synkkyyden ylistys

Omakustanne

Kaikella on aikansa. Niin my�s Tyt�r-yhtyeell�, jonka kello seisahtui pian erinomaisen K��nt�puoli EP:n j�lkeen. Kyseinen pikkukiekko kiteyttikin aikanaan oleellisen kotoisesta ahdistusmetallista, Viikatteen mainiosti omaksumasta iskelm�n tuoksuisesta rockista, sek� Hieronymus Boschin painajaismaisten maalausten kuvastosta. EP:n j�lkeen b�ndi ��nitti t�m�n pitk�soiton, joka � syyst� tai toisesta � n�kee vasta nyt p�iv�nvalon. Samalla albumin ilmoitetaan olevan yhtyeen viimeinen, eik� asioita puida sen enemp��.

Synkkyyden ylistys kertoo jo paljon silkalla nimell��n, eik� 00-luvun lopulla luotu materiaali ole juuri vanhentunut ajan virrassa. Sittemmin mainion soolouran luoneen Wile Iivarisen laulu tihkuu kipua ja pursuaa raivoa, eik� herran silti tarvitse huutaa halki kiekon kurkku suorana. Ei suinkaan. Kaikkein mustimpiin tunteisiin kun riitt�� joskus ihan hiljainen lausunta, sek� kuiskauksen sukuinen supatus, jolloin ne �k�isimm�tkin puuskat kuulostavat entist� h�ijymmilt�. Laulun rinnalla p�risev�t ja murisevat kielisoittimet, joiden aaltoja vetopasuuna kaihottaa niin ett� rinnasta pist��. Hyv�ll� tavalla, tietysti.

Albumi on kuin pitk� ristintie, jonka p��tepiste tiet�� kipua ja tuskaa � mutta ehk� my�s jonkinlaista helpotusta. Kappaleet rutistavat ja likist�v�t, antaapa Aamunt�hti jopa pient� lohtua kaiken m�yrinn�n keskell�, vaikka lopputulema on v�ist�m�t�n. Ja kun Vasemman k�den polku viimein vaikenee hiljaisuuteen, on hankala tulkita kaikkia tunteitaan. Synkk��? Kyll�, sit� t�m� on. Mutta meneek� kaiken lohduttomuus jo niin pitk�lle, ett� se k��ntyy itse��n vastaan? Jos ei, niin l�hell� ainakin ollaan. Ehk� olikin hyv� p��tt�� taival t�h�n, sill� mihinp� t�st� olisi voinut en�� jatkaakaan?

Keskin�isess� vertailussa EP vie hiuksenhienon voiton juuri napakamman mittansa ansiosta, mutta eip� testamentti voisi olla paljoakaan t�t� vaikuttavampi. Lep�� rauhassa Tyt�r.