Them Bird Things: Stephen Crow Must Die

Playground Music

Them Bird Thingsin kymmenvuotinen ura on ollut mielenkiintoinen niin musiikillisesti kuin henkil�st�nkin kannalta. Muutama vuosi sitten ryhm� p��tti tarttua omiin biisikyniins�, j�senist�n vaihtuessa siin� samalla kovalla prosentilla. Muutokset ovat kuitenkin vain vahvistaneet kokonaisuutta, kuten tuore albumi kiistatta todistaa.

Yhtyeen vahvin ase ja mykist�vin elementti on edelleen Salla Dayn laulu��ni, joka istuu t�llaiseen mystisen l�nnen iltatunneilta kumpuavaan rokkiin kuin blues Mississipin rannoille. Moneen taipuvat Tapani Varis ja Julius Heikkil� ovat urakoineet erilaisten soitinten saralla, Affe Forsmanin vastatessa puolestaan rummuista ja perkussioista. Kitarat riipiv�t ja hiipiv�t kuin Link Wrayn seuraajilla kuuluukin, eik� rytmipuolella turvauduta peruskomppeihin, vaan jokainen kappale vuollaan omasta puustaan ja koristellaan aina tarpeen mukaan. Them Bird Thingsin rockissa kuuluukin k�sity�l�isyys, orgaanisen voiman kummutessa b�ndisoundista kuin usva suurista j�rvist�.

Alkupuolella tunnelmaa kasvatetaan kuin amerikkalaisen psykedeelispitoisen rockin saralla kuuluukin. Huteja ei koriin siunaannu, vaikka alkuun instrumentaali I, Julius hieman h�m��kin. Ensimm�inen t�ysosuma odottaa onneksi jo kulman takana, kun v�kijuomaisessa melankoliassa marinoitu Last of the Silent Screen Stars paljastetaan estradilla. Levottomasti rokkaava Choke Chain ei voisi olla edelt�j��ns� erilaisempi, mutta niin vain tunnelma pysyy ehyen� b�ndin rullatessa halki mehukkaan raidan.

Pitk�n albumin keskivaiheen pelastaa p��lle viisiminuuttiseksi kasvava In the Shadow of Mulatto Mountain, jonka verkkaisessa kudonnassa ja kevyemm�ss� ��nimaisemassa voi lev�ht�� hetken, mink� j�lkeen rock-vaihdetta survotaan taas silm��n. Ter�vist� k�rjist� ylimm�s nousevat vimmaisesti py�riv� Call Me Calamity (The Great White Hope), sek� Why Should We Not joka on juuri sellaista valomerkin j�lkeist� leijuntaa jota David Lynchin olisi pit�nyt tehd� omilla levyill��n.

Stephen Crow Must Die on kokonaisuutena massiivinen, sill� kuudentoista raidan ja p��lle tunnin mitassaan kiekolle on annettava sit� kuuluisaa aikaa ja tilaa, ja paljon. Mutta, mutta, mutta � lopputulos hipoo niin l�helt� t�ydellisyytt�, ett� pakko t�ss� on t�ydet t�hdet r�v�ytt�� tauluun, kun muotovaliosta ei l�ydy ainuttakaan vakavampaa naarmua. Eik� se mittakaan oikeastaan pahasta ole, opettaapahan hieman k�rsiv�llisyytt� t�ss� nykyisess� �kaikki paukut kahteen ekaan biisiin� maailmassa.