Them Bird Things, Astrid Swan & The Drunk Lovers
30.09.2009
Klubi / Tampere
Kaksi kotimaista nelikkoa, joiden rokkaavan soundin etualalla on naislaulaja. Muuta yhteistä ei helsinkiläisissä, debyyttilevyään juhlistavassa Them Bird Thingsissä ja jo kolmannen levnsä tiimoilta entistäkin vahvemmin bändisoiton pariin suuntaavassa Astrid Swan & The Drunk Loversissa oikeastaan olekaan. Tai voihan sitä kaivamalla kaivaa yhdistäviäkin tekijöitä, mutta siinä missä ensin mainittu ammentaa rock-psykedeliasta, soulista, amerikan kantri- ja bluesmaisemasta ja garagerockista, pyörii Drunk Lovers enemmän tummasta pianoballadismista kirskuvan koleaan rock-potkuun. Eroa on myös kokonaisfiiliksessä, millä yhtyeet vangitsevat yleisönsä.
Yleisön määrästä ja intensiteetistä päätellen Linnut olivat tänään ne odotetuimmat esiintyjät. Kaikessa rauhassa aloitellut nelikko pisteli aluksi settiään Vikkulan Timon akustisen varassa, joka Salla Dayn persoonalliseen lauluun ja sielukkaaseen tulkintaan oikein hyvin sopiikin. Mike & The Ravens-kaksikon Mike Brassardin ja Steve Blodgettin biisit ovat sitä paitsi valtaosiltaan sen verran koukukkaita ja ytimekkäitä että ne toimivat kelvollisesti melkein sovituksesta riippumatta. Sallalla on myös harvinaislaatuisen vetoava lavapresenssi – siinä yhdistyy samaan aikaan sellainen jalat maassa –karisma ja ehkä pienestä epävarmuudestakin osittain johtuva haavoittuvuus, joka antaa yleisölle tarttumapintaa. Salla ei ole virtuositeetistaan huolimatta mikään diivailija tai pilvissä leijuva enkeli vaan on lavalla luontevasti ja onnistuu luomaan yhteyden yleisöönsä.
Helpolla ei Ville Särmän multi-instrumentalismin ja Esa Jussilan sähköisen kepittelyn täydentämä nelikko silti päästänyt yleisöään. Setin ensimmäisen puolikkaan aikana kuultiin ehkä yksi julkaistulla levyllä kuultu kappale, muu materiaali taitaa sitten löytyä seuraavalta lätyltä. Ja kun sieltä kerran löytyy Once I Found A Snaken kaltaisia heti mieleen jääneitä sävellyksiä niin mikäs siinä? Saatiin keikalla kuitenkin kuulla niin Shame, Shame, Shame, Shame, Shame, mahtava Tomorrow, encoren aloittanut Copper Belly kuin Hudson Falling. Lopuksi tunnelmoitu versio Bobbie Gentryn klassisesta synkistelystä Ode To Billy Joe on aiemmaltakin keikalta tuttu, mutta toimii kyllä hyvin yhtyeen linjassa. Sellaista todellista revittelyä ei niin sovituksissa kuin Sallan laulussa kuultu Klubilla, mutta toisaalta yhtyeen seesteinen, leijaileva ja tumman melankolinen linja tuntuu toimivan hyvin ihan ilman kipakampia ääriäkin.
The Drunk Loversin myötä Astrid Swan on ottanut selkeitä askeleita pianotunnelmoinnista rock-keskisempään suuntaan. Niko Votkinin rumpujen, Arvi Hasun jykevän bassolinjan ja Jukka Salmisen kitaroinnin myötä Klubilla lähdettiin laittamaan jalalla koreasti, vaikka tanssiaskel ei yleisöön asti edennytkään. Ihan perustellusti nelikko keskittyi nimenomaan vahvasti kevytkenkäisessä ja särörullaavassa duurissa hölkkäävään Better Than Wages -levyyn, ammentaen vain muutamia sopivan hitikkäitä raitoja kahdelta edelliseltä levyltä. Vaikka kaikki kolme Astrid-levyä ovat minulle maistuneet, niin live-soiton kannalta tuorein on selvästi koukuttavin.
Ongelmia on silti tässäkin paketissa livenä. Piano-molli-fiilistely tahtoi jäädä monesti turhan paljon jankkaamaan samaa ympyrää ja sitä samaa pulmaa ilmeni pienemmissä määrin näin iloisemmin rokkaavammallakin otteella. Ehkä yksi ratkaisu olisi koittaa yhdistellä reippauteen ja riehakkuuteen myös niitä rauhallisemmin kaartavia ja hiljaisuudellaan vastakohtaa huipuille antavia pysähtymisiä, joista sitten voisi taas nostaa tunnelman kattoon. Tällaisesta hyvä esimerkki kuultiin Finland In November-kappaleessa, jonka loppu nousi aivan uusiin korkeuksiin kun sitä varten ensin laskeuduttiin aivan paikalleen. Samaa pulmaa tavallaan pahentaa kolean teolliset soundimausteet, jotka saavat kauniitkin melodiat ja ideat huurtumaan suotta sellaiseen kylmään ja etäiseen ”diivan” rooliin, kun live-tilanteessa olisi ensiarvoista saada luotua yhteys yleisöön ja sitä kautta viedä yleisö ”samalta tasolta” yhdessä ylös jonnekin musiikin tunnetilojen ytimeen. Nousta yleisön kanssa korkeuksiin, eikä leijua sinne bändin kesken ja ihmetellä sitten kun yleisö ei ymmärräkkään esityksen hienoutta. Harmittaa todeta, mutta hyvistäkin biiseistä ja taitavista soittajista huolimatta Juopot Rakastajat jättävät hiukan kylmäksi – akti jää pahasti kesken kun humalan tasot ei kohtaa.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
