Monsters Of Pop - perjantai

Seitsemän bändiä yhteen putkeen on melkoinen suoritus jo ulkoilmafestivaaleilla, sisätiloissa jotenkin vieläkin vaativampaa. Silti en pistä kisaväsymyksen piikkiin sitä että viimeisenä nähdyt ulkomaan ihmeet olivat Monsters Of Popin perjantain laimeinta osastoa. Eivät nyt ehkä suorastaan huonoja, mutta viehätykseltään ja musiikilliselta vahvuudeltaan selkeitä pettymyksiä koko alkuiltaan verrattuna.

Erinomaisen putken aloitti Telakalla Cosmobile, joka nosti itsensä kotimaisen indierockin eturiviin viimeistään vuoden 2009 levyllään Making Do. Yhtyeen afro-rytmisesti polveilevaa soittoa vietiin entistä vahvemmin Afrikkaan Telakalla, kun triolla oli vahvistuksenaan nigerialaissyntyinen laulaja-perkussionisti Ike Chime, joka rytmitti muutamia yhtyeen kappaleita ja valloitti yleisön vaatimattoman oloisella preesensillään ja iloisella hymyllään. Vaikka Cosmojen kappalemateriaali on mainiota, oli Telakan keikan mielenkiintoisin piirre kuitenkin lopuksi soitetut Iken biisit, joita Cosmobilen kolmikko taustoitti omalla menevällä soitollaan. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea tästä yhteistyöstä syntyy.

Neofolkin kenttään enempi vähempi sijoittuva kotimainen laulaja-lauluntekijä Islaja hiljensi Telakan. Vaikka psykedeelistä folkia elektromausteilla tarjoilleen Merja Kokkosen antia on muutamissa muissa yhtye-yhteyksissä seurannut hyvinkin kriittisesti, on Islajassa jotain maagista. Biisien ja esiintymisen hartaus on vangitsevaa ja artistin luoma lumous toimii. Sämpleillä luotu ja muun muassa melodikan pienillä mausteilla koristeltu soitto sekä jostain syvältä nouseva laulu iskivät erinomaisesti musiikillisena hiljentymisenä muiden Telakan artistien välillä. Islajan folkissa on sitä samaa hapuilua ja kompurointia mitä muissakin sisar- ja veljesbändeissään, mutta riittävän hallitusti ja vastapainona laulun vahvalle hypnoosille. Upeata!.

Eri tavalla vangitseva oli myös ruotsalainen nelikko Francis, jonka showssa huomion ei lähinnä ”hullun naisen roolin” esittänyt laulaja-kosketinsoittaja. Uskoisin että yhtyeen ajaton, tumman hiippailevaa bluesia, kaikuisaa rautalankaa ja riehakasta poppia yhdistävä soitto olisi vetänyt isomminkin yleisöä tanssilattialle muualla kuin Telakalla, jonne raivatusta tanssilattiasta huolimatta tanssirohkeat sai laskea yhden käden sormilla. Mikä on sääli, sillä esimerkiksi Francisin showssa tanssijalat olisivat viihtyneet. Ja kyllähän Cosmobilen rumpali Kimmo Kivistökin luovutti bändinsä keikalla mitalin kaulastaan illan ensimmäiselle tanssijalle – joka siinäkin kohtaa oli valitettavan yksinäinen.

Joka tapauksessa Francisin lavalla ja yleisön joukossa nähtiin riehakkaasti liikkuva solisti sen minkä koskettimiensa äärestä ehti. Livemuodossa biisimateriaali oli huomattavasti rajumpaa kuin purkitetussa mallissa ja laulussa kaikuva karjahteleva alkuvoima karkasi irti oikein sopivalla riehakkuudella. Francis olikin koko festivaalin iskevimpiä ulkomaan vieraita.

Klubilla jatkettiin ajattomalla musiikilla, tosin karjahtelusta tai riehakkuudesta ei voi puhua helsinkiläisen Them Bird Thingsin kohdalla. Viisikon seesteinen musiikki rakentuu kiireettömästä americanasta, tummasta folk rockista ja hienovaraisesta psykedeliasta, joka alkaa pikkuhiljaa live-muodossa löytää oikeanlaisen tasapainon. Yhdysvaltalaisten biisinikkarien Mike Brassardin ja Steve Blodgettin sävelkynän ja Salla Dayn laulun symbioosille pohjautuva kaava on vahventunut Arttu Tolosen lap steelillä ja muilla amerikkalais-traditionaalisilla soittimilla sekä Jarmo Vähähaan bassoilulla. Niinpä rumpali Ville Särmän ei enää tarvitse tehdä niin paljon eikä mies sitä myöten varasta showta, mikä on ehkä aiemmin hiukan häirinnyt yhtyeen esitysten rauhaa.

Kun joka tontilta löytyy taitava soittaja ja turha hötkyily on vähentynyt, saa Sallan ääni ja moniulotteinen biisimateriaali enemmän ansaitsemaansa tilaa. Vaikka soitannollinen ulottuvuus ja tasapaino onkin mennyt eteenpäin, oli keikan vahvimpia hetkiä silti ne joissa tapahtui vähiten - Timo Vikkulan kitaran johtama rauhallinen Tomorrow sekä akustisvoittoisen synkkä Marionette. Toisaalta Sallan laulun rauhallinen ilme toimii, toisaalta vieläkin uskon että pieni revittely saattaisi räjäyttää kuulijoiden päät…

Yhtä lailla omalla sarallaan erinomainen yhtye on helsinkiläinen elektroindiepoppia rock-asenteella soittava I Was A Teenage Satan Worshipper. Ainoa ongelma joka on toki lähinnä oman pään sisällä, että neljättä kertaa kuluvana vuonna nähty nelikko ei juuri yllätyksiä tarjoillut - Strange Lightilla aloitettu keikka piti sisällään tutut elementit ja kuviot. My Lovin Martianin kuiskaileva laulu, Nekrokittenin poseeraava riekkuminen, Blackie Lovelessin seesteinen läsnäolo koskettimien takana ja laulu A Day Like Thisillä, rumpali Sigmund Droidin robottimainen biitti sekä Ringan nousu lavalle laulamaan OMG Techno Chicksiä on kaikki jo kovin tuttua, mikä ei missään nimessä tarkoita sitä että keikka olisi silti tylsä. Mitäs sitä pitää eksyä saman bändin keikalle liian usein…

Ajankohtaisin IWATSW taitaa olla Teemu Niukkasen pokkaamalla kotimaisen musiikkivideokisan ykkösijalla Amsterdamned-biisistä, mutta keikkasettiin tuore voitto ei ollut muutoksia juuri tuonut. Ex-teinisatanistien surinapop toimii ja potkii eikä biiseihin keskittyminen ole kuitenkaan syönyt esiintymisestä mukavaa riehakkuutta. Etenkin seuraavien yhtyeiden valossa hyvän ja erottuvan biisin arvo nosti Helsingin nelikon entistäkin parempaan valoon.

Brittiläinen, ”korkeaoktaanista vaihtoehtopoppia” soittava ja samanlaisiin sinisiin kauluspaitoihin sonnustautunut Baddies pisti toki vaihteen samantein silmään ja tallan pohjaan mutta paljastui jo ensimmäisten biisien aikana melkoisen yksitoikkoiseksi ja biisittömäksi tyttöjen pomputtajaksi. Provinssirockissa aiemmin Suomea valloittanut Pahis-lauma poseerasi täristen ja paukutti menemään vauhdikkaasti mutta tuntui sen verran vahvasti tyhjänpäiväiseltä tuotteelta että aiempi ohjelmisto alkoi tuntua suorastaan mahtavan omaperäiseltä ja koukuttavalta – mitä se toki olikin ollut. Miksi oi miksi kaikilla suomalaisilla indiefestivaaleilla on aina näitä ulkomaisia virityksiä, jotka sisällöltään jäävät kauas kotimaisten tasosta ja varmasti silti maksavat hiukkasen enemmän?

Samaan saaviin täytyy viskata myös ruotsalainen Bye Bye Bicycle, jonka kauniin melankolinen tanssilattiaindie oli melodisuudestaan huolimatta hiukan puisevaa. Vertaukset rentoutuneen Franz Ferdinandin kohtaamisesta optimistisen The Smithsin kanssa ovat toisaalta ymmärrettäviä, mutta molempien yhtyeiden parhaimmat vahvuudet puuttuivat. Ei ollut kipakka tanssikulmaa, ei ajattomia kaaria tai ajatuksia herättäviä sanoituksia eikä millään tasolla sellaista tulkintaa joka oikeuttaisi moiset verrokit. Oli yhtyettä toki ihan miellyttävä kuunnella, mutta taustamusiikiksi kääntyi. Juurikin Ihan Kiva.

Tästä hakemaan lisää Ihan Kivoja tai Tosihuippuja päätöspäivä lauantailta. Tästä taas kurvaat suoraan vankilaan käymättä pankissa… eikun siis takaisin torstaihin.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo