Topi Saha: Öitä

Soit Se Silti

Topi Saha teki jo viime vuoden lopulla onnistuneen paluun, kun Neuvoantaja / Iso kirkko palaa - tuplasinkku ilmestyi. Vuoden 2018 enteellisesti nimetystä Lopunajan rakastavaiset -pitkäsoitosta ehti vierähtää vuosia, mutta nyt paluu on täydellinen, kun ”yön hypnoottinen soundtrack” viimein julkaistiin. Eikä Sahan viidennen albumin synnytysprosessi ollut suinkaan murheeton, sillä sydäntään ja ääntään etsivä artisti päätyi viskaamaan roskakoriin jo levyllisen verran valmista musiikkia tässä välissä.

Alkujaan Saha halusi ottaa reippaasti etäisyyttä musiikilliseen menneisyyteensä, minkä myötä syntyi kuuleman mukaan levyllinen ihan kivaa amerikaniskelmää. Vaan eihän siitä ole Sahassa kyse, sillä herran sydän on sykkinyt varjoisammissa paikoissa. Amerikaniskelmät lensivät laidan yli ja vaikka Saha yhä tuntee selvää lukkarinrakkautta Springsteenin, Orbisonin ja Cohenin tarinoille, oli aika ottaa muutama harkittu taka-askel. Amerikan mystinen yö ja pohjoisen melankolian vähäinen valo pelaavat Sahan musiikissa päärooleja tasaveroisesti.

Valoa ja varjoja. Jälkimmäisiä enemmän, mutta valokin on sitkeästi mukana kuvassa. Ole nyt jo hiljaa yhdistää melodisen melankolian ja koviksi käyvät rivit siten, että sielu särähtelee ja rivien välistä voi haistella vieläkin suurempaa katkeruutta. Entä mitä juhlitaan, kun Kuningas on kuollut? Kertosäkeen liukuessa samettisten verhojen takaa enkelikuoroineen kaikkineen esiin, kääntyy myös musiikki kaihoisaksi varjojen paritanssiksi ja tulkintavaraa jää mukavasti.

Saha hallitsee draaman ja piirtää tragedian sydänverellä kuin huomaamatta. Molliset melodiat iskevät salakavalasti, sovitukset antavat valokeilojen langeta estradille kohtalokkaasti, kaikki pohjustaa sanojen saapumista. Ja kun lyriikat tipahtelevat, niin jälkiä syntyy jo parilla osuvalla lauseella, tarkoin poimituilla ja ajoitetuilla huomioilla. Lumen valo yhdistää rumimmat ja kauniimmat kuvat, Purppurakuu loistaa ja niin aika kuin painovoimakin päästävät irti lakikirjoistaan, koska niitä ei enää tarvita.

Monet tuokiot kertovat – kuinka ollakaan – yön tunneista, mielen negatiivisemmista puolista, rakkauden lurjuksista ja narreista. Eikä kertoja nosta itseään pyhimyksen asemaan, vaan on vain yksi palanen elon punaista ja mustaa suosivassa palapelissä, toisinaan yksinäinen ja rakkautta kaipaava, mutta myös arvonsa tunteva ja arpensa muistava olento. Tunteva ihminen, johon sattuu ja joka pystyy myös satuttamaan. Jos ei muuten, niin edes rakkauden nimissä, koska rakkaushan sekoittaa jokaisen pään ajallaan.

Näin tummassa kuvassa tarvitaan myös vastavoimia, ja sellaiseksi nousee levyn puolivälissä soiva rakkauslaulu Kaikki mitä on, on juuri niin kuin olin kuvitellutkin. Eihän raita mikään pinkki unelmahattara ole, mutta kasvaakseen täysipainoiseksi kokonaisuudeksi levy tarvitsee myös tätä valoa. Soitto kruunaa paketin ja harkiten karsittu soundi alleviivaa kaikkea kuultua. Albumin äänimaailma on matka halki yön, ja yön eri kamareista kertova teemalevy ei jätä mitään kesken, vaan painaa verkkaisella tahdillaan kohti jossain odottavaa aamua.

Alussa luvattiin yön hypnoottista soundtrackia, ja sellaisen me myös saimme. David Lynch, Orbison ja monet muut mestarit ovat jo poissa, mutta heidän henkensä elää mm. tällä levyllä, joka on tehty yöstä.