Pienet - Marraskuu 2024
Anal Thunder: Aging Like (Cheap) Wine
Stupido Records
Anal Thunder pohtii vakavissaan hanskojen naulaan nostamista. ”Ehkä viimeisen julkaisunsa” ulos laittanut punkrock-ryhmä jättää toki kysymyksen leijumaan yhä ilmaan, mutta varoitus on annettu.
Assmonkeyn kanssa esitetty My World on rento avaus melodian lähtiessä ihan pianon tukemana liikkeelle, kunnes bändi tulee mukaan ja woo-oo-ooo -vaihde rusahtaa näyttävästi silmään. Avain on melodia ja tuo melodia myös vie kuulijaa kuin litran mittaa, eikä edes miltei neljän minuutin mitta tuota pienostakaan tuskaa. Toisena lyöntivuoroon pääsevä Flags, Hats, Alternative Facts ottaa kantaa ajankohtaisiin Yhdysvaltain vaaleihin, joissa faktat ovat jo tarpeettoman monesti olleet taipuvaista tavaraa. Nopea ja kiihkeä biisi iskee kuin parhain palopuhe, niputtaen tarvittavat asiat ja korostaen muutamaa avainkohtaa. Väliosan simppeli nerous ansaitsee myös maininnan, näinä soundien ylilatomisen ja studiossa yliyrittämisen aikoina: keep it simple, stupid!
Kuten todettua, tämä voi olla joutsenlaulu, joten hirtehinen Suicide Well Deserved voi olla oivin tapa sovitella lappua luukulle. Ankkuri muistuttaa musiikkinsa puolesta kaikesta siitä hyvästä, mitä melodisen ja menevän kitarapunkrockin saralla on saavutettu. Tuttua ja toimivaa, vaan ei missään nimessä puuduttavaa.
Mika Roth
AWA: Kummitusjuttuja EP
Tummempaa poppia suosiva
AWA julkaisi uuden EP:n loka-marraskuun vaihteessa, eli osuvasti Halloweenin tienoilla. Otsikkonsa mukaisesti Kummitusjuttuja käsittelee pelottavia juttuja, mutta tietenkään hyvinkääläinen tuottaja/artisti ei tee mitään yksiulotteista ’vampyyrit lentää ja luurangot soittaa’ -vääntöä. Arjesta löytyy kyllä ihan toisenlaisiakin painajaisia.
Kuvitteleeko
Kummitusjuttuja-kappaleen kertoja pelkonsa, vai onko kaikki yksinäisyyden ja kaipuun luomaa harhaa?
Poltergeist on ennemminkin pettämisen pelkoa, kuin mitään yliluonnollista voimaa, mutta yhtä kaikki tuho on jo porstuassa. Valittu lähestymiskulma palveleekin onnistuneesti suurempaa tarkoitusta ja arjen painajaiset saavat hohdon ympärilleen, kun sydän kuiskii öisin epäilyksiään herkkään korvaan. Poltergeistin meno ja
Painajaisia-sinkun takova kulku pitävät huolen, että tummuus ei ole sama asia kuin laahaavuus. Vasta
Helena Haaparannan kanssa esitetty
Unten syliin antaa tunnelman asettua, kun pieni saa rauhassa nukahtaa sänkyynsä ja painajaiset ovat kaukana poissa.
Kummitusjuttuja on selkeä kokonaisuus, vaikka AWAn elektronisesti vahvistettu pop tempoileekin toisinaan väkevästi ja hakeutuu jo seuraavassa hetkessä rauhaisampaan uomaan. Soundien saralla rohkeutta riittää ja kun visiokin on kunnossa, on EP mielestäni mitä selvin edistysaskel
Satamieli-debyyttipitkäsoiton hajanaisuudesta.
Mika Roth
Eino Runovaara: Ajassa edestakaisin 1
Eino Runovaara oli ja on taas. Kertoilevaa suomenkielistä kitarapoprockia syntyi heleällä 80-luvulla hellin käsin, mutta aikojen muuttuessa Runovaara ryömi biisiensä kera pöytälaatikkoon. Elämä tapahtui ja ajat muuttuivat, kunnes Eino pääsi ulos laatikostaan 20-luvulla. Eli kyseessä on vanhojen biisien elämä uudessa ajassa. Simppeliä, eikö vain?
Kolmesta raidasta keskimmäisenä soiva
Huoneessa jossa mikään ei muutu avaa jopa varoen folkin verhoja, laidalta soivien torvien levittäessä äänimaisemaa viehättävästi. Jokin saa miettimään
Dylanin vähemmän tunnettuja aikoja, kun folk-sankarin viittaan kyllästynyt herra etsi jotain ja löysi kaiketi itsensä – pariinkin eri kertaan. Etsimistä ja löytämistä käsittelevät kaiketi nämäkin kolme laulua, joista avauksena soiva
Sitten me joo on se potentiaalisin radioraita ja keikalla yleisöön oletettavasti eloa manaava hetki. Rakkaus on kaunis asia, kaikissa aikamuodoissa.
Pilvilaulu vihjailee puolestaan vanhan kunnon fab fourin vaikutuksesta, keveän muodon keikkuessa puolihymyilevänä aikansa taivaalla.
Kaihoisaa melankoliaa ja lämpimiä, lämpimiä soundeja. Niistä on hyvä olo tehty, kuten sain taas huomata. EP:n nimen perässä oleva ykkönen lupaa, että aikamatkailu jatkuu ja pöytälaatikko tyhjenee tyhjenemistään, eikä minulla ole mitään moista vastaan.
Mika Roth
Everture: Worth Dying For
Tutustuin kokkolalaiseen
Evertureen vuonna 2020, kun lupaava
In Between -sinkku tuli vastaan. Korkealta ja kovaa modernimpaa rockmetallia soittava yhtye ei varsinaisesti murtanut uutta uraa, mutta perusasiat olivat kohdillaan. Puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt debyyttipitkäsoitto
Emerge haki ominta soundia, mutta kyse oli enää hienosäädöstä. Alkuvuodesta 2023 uusi ykkössinkku ilmestyi ja kaikki tuntui olevan kohdillaan.
Vaan asiat eivät ole mallillaan, eivät lainkaan. Worth Dying For EP niputtaa neljä uusinta sinkkua ja pistää samalla lapun luukulle, eli tämä oli tässä. Bändit syntyvät ja kuolevat, se on osa luonnollista kiertoa, mutta nyt syyksi ilmoitetaan sosiaalisen median kautta syntynyt paine. Yhtye siis sometti itsensä hautaan, kun sivuhommat veivät liiaksi energiaa tärkeimmältä jutulta, eli musiikilta. Olkoon tämä varoittava esimerkki, sillä
Evil Eyesin ja
Empiren kaltaisia metallihittejä ei sada ihan joka päivä taivaalta alas. EP:n kaikki varsinaiset kappaleet on jalostettu huippuunsa ja kolmesta neljään minuuttiin kellottavat raidat voisivat olla ensimmäinen puolikas loistavasta kakkospitkäsoitosta – mutta näin ei saanut käydä. Harmi ja sääli.
Toivon ryhmän osien jatkavan jossain muodossa työtään, sillä musiikki on stadion- ja listavalmista, ja moisen sivuuttaminen olisi suoranaista typeryyttä. Ja neuvona kaikille: muistakaa että tärkeintä on yhä itse musiikki.
Mika Roth
Jazuur Space Club: Tales Without Words
Jazuur Space Club jätti muistiin sen verran syvän uran
Welcome to the Space Club -albumillaan, että nimi on pysynyt visusti mielessä. Harva kun saa
Moroderin,
Jan Hammerin ja
Prodigyn mahtumaan samaan looshiin, ja vieläpä viihtymään toistensa seurassa.
Esiintymisnimen takaa löytyvä kotimainen tuottaja/artisti pohtii kuuleman mukaan lyriikattomien kappaleiden kautta omaa henkistä tasapainoaan – tai kopan mahdollista tasapainottomuutta. Oikea elämä toimii siis innoittajana, mutta aika syvälle avaruuden käymättömille korpimaille taitaa sienilaiva meidät taaskin saatella.
A Wrong Path to the Right Place pitää vielä tanssikenkänsä kurissa, mutta trancehtavat bileet potkaistaan käyntiin
Strange Enoughin ottaessa tilan haltuun. Säksättävä ja elokuvamaisesti maalaileva
Spice Girls are Women Nowadays on biisinelikon askarruttavin tapaus, vaikka jää ainoana alle 8 minuutin rajan. Aika on näet tällä klubilla jo itsessään matka ja Jazuur Space Club tietää kuinka jalostaa biisiä uupumattomasti. Mausteeksi kelpaa vaikka pieni flirtti akustisen lattarikitaran kanssa.
Neljä biisiä ja reilusti päälle 35 minuuttia ovat haastavia lukuja, mutta Tales Without Words kantaa mielestäni vaivatta alusta loppuun. Ankkuri
Palolem paketoi kuullun sävelillään, joissa voi aistia progeisen konsolirockin ja leffatrailerimaisen pinoamisen kaikuja. Todellisuus poimuttuu ja arki käy vain kummemmaksi.
Mika Roth
Keidas: Kuinka meidän nyt käy?
Ei sille mitään voi.
Keidas saa minut toistuvasti hymyilemään positiivisesti, kun altistun sen hyväntuuliselle kitarapoprockille. Ei tässä mistään kukkaniityistä kertoilla, mutta tarinat voi kääriä monenlaisiin papereihin ja Keidas osaa valita pinkasta värikästä kuosia.
Mureaa
Suede-kitaraa kärkeen tarjoava
Miten meidän nyt käy? sotkee nätisti muistoihin kerroksia, kun lapsuus, nuoruus ja raukea nykyisyys löytyvät saman pöydän äärestä. Mustaa huumoria montypythonmaisesti poprockin avuliaille pinnoille raastava
Rusakko putos sun avoimeen hautaan kertoo jo nimellään tietysti paljon, mutta tasoja on tarinassa kenties enemmänkin. Haudat ovat joskus vain hautoja ja sikarit sikareita, mutta kun vakuutusyhtiöstä tyrkytetään diileja on aika todeta, että
Katariina, ei huolta. Arjen tarinoita ja tavallista eloa, johon on kuitenkin löydetty nokkelia vinkkeleitä ja mikä tärkeintä: itse sävellykset toimivat kroonisesti kaikilla pytyillään. Ilmastokritiikkiä voi tarvittaessa haistella kun
Olen unohtanut lumen äänen keinuu aikansa, mutta ehkäpä kyse on vain kaipuusta kauas pois – maskottimaiset rusakotkin pullahtavat jälleen tekstin sekaan.
Keidas jatkaa tiellään, luoden tasaisen vahvoja julkaisuja. Olisin vain kovasti halunnut löytää näistä viidestä biisistä sellaista rajat puhkaisevaa ässää, mutta Katariinalle sanailevaa vetoa lähemmäs ei tällä erää osuttu.
Mika Roth
MajBird: Square One
Olipa kerran
Boyar-niminen yhtye, jonka
You Made Me -sinkku vakuutti harmonisella kauneudellaan. Yhtye on nimetty uudelleen ja kuopiolainen, nuorista muusikoista koostuva
MajBird lupaa tuoda 70-luvun bändimeiningin ja soundin takaisin tähän päivään, vaan kuinkahan heppujen käy…
… no mallikkaastihan kuopiolaisilta boogie irtoaa ja svengaus taittuu. Nimibiisi ottaa oitis torvet messiin, ja pian kaikki muutkin herkut taustalaulajineen kaikkineen kiikutetaan tarjottimilla ovista sisään. Sangen epäsuomalaisesti meininki on hilpeä, tunnelma katossa ja tempo kaiken kukkuraksi kovemman puoleinen, eikä vääntö tunnu edes väkinäiseltä. Rystysetkään eivät ole valkoiset.
Resist You tipauttaa vauhtia, vaan suurempi soundillinen syväys ei päästä pohjaa raapimaan kiviä. Grooven momentti kohoaa ja vielä kun biisi puristuu alle kolmeen ja puoleen minuuttiin, on helppo tykästyä tuotokseen. Torvet toimivat taustalla niin nyt kuin hetken mahtiballadilta tuoksahtavalla
Words Unsaid -ankkurillakin, eikä hyppysellinen kaihoa ole suinkaan pahasta, kun pohjimmaisena viestinä on usko yhteiseen tulevaisuuteen.
Kolme erilaista raitaa, kolme tarinaa ja kaikkea eri vivahtein yhteen sitova bändisoundi. Vieläpä iso ja rehevä bändisoundi, jossa runsaus ei kuitenkaan tukahduta ideoita. MajBird avaa pelin vahvasti uuden otsikon alla.
Mika Roth
NTX: My Despair
NTX on Joensuussa vuonna 2024 perustettu melodinen death metal yhtye, joka puhaltaa pohjoisen raakaa kylmyyttä rosoiseen musiikkiin. Teknisesti My Despair -debyyttisinkku on hieman vaatimattoman kuuloinen, mutta kova usko omaan tekemiseen nosti joensuulaisten esikoisen mukaan koosteeseen.
Brutaalia mättöä tarjoava nimikappale on ehdottomasti julkaisun helmi, etenkin vokaaleilla ryyditettynä versiona. Syystä tai toisesta melodiaakin möyhennyksen seassa väläyttelevä veto tarjotaan myös silkkana instrumentaalina, jolla on toki omat ansionsa. Eikä versio periaatteessa täysin vokaaliton ole, sillä taustan kosketin(?) kuorot luovat sopivasti tarttumapintaa näkemykseen. Death-kärinä ja karjunta luonnistuu vokalistilta allekirjoittaneen korvaan kuitenkin jo sen verran mallikkaasti, että pidetään laulu vain mukana tulevillakin julkaisuilla, kiitos.
Under Misery on puolestaan introksi nimetty sinfoninen kohottelu, joka sopisi paremmin leffan ääniraidalle, eli eeppinenkin puoli on jo vakaasti hallussa.
Uraansa käynnistelevä NTX lupailee EP-levyä ensi vuoden alkupuolelle, joten tämä ei selvästikään jää vielä tähän. Ja hyvä niin, sillä melodiaa osataan työstää ja eeppisestä siivestä ei ole rankemman metallin saralla yleensä ainakaan haittaa. Pieni lisäsatsaus tuotantoon tasoittaisi taatusti monia muureja tulevan edestä.
Mika Roth
Pop Therapy: Youth EP
Pop Therapy on nimenä simppelin nerokas. Jossain post-punkin, uuden aallon rokkaavan diskon sekä tietysti tarttuvan kitarapopin välimailla operoiva helsinkiläinen bändi sai alkunsa pandemian pyörteissä ja ryhmä on ehtinyt julkaista jo pari sinkkua. Nyt on debyytti-EP:n vuoro ja kumpaisellekin sinkuralle on saatu raivattua tilaa – ja onneksi niin.
Sinkuista ensimmäisenä soi
Take a Cut, jonka öljyisitä lanteista löytyy eniten rotaatiovoimaa. Post-punk on usein dubin kaveri, eikä välimatka nytkään huima ole, vaikka ryhmä pysyttelee kitarapoprockin puolella aitaa.
Mixed Up lisää vääntöä ja välitykset kestävät mainiosti isomman groovemeisselin heiluttelun.
This I LUV puhkaisee ainoana viiden minuutin rajan ja myös taiderockin häilyvät reunat tulevat vastaan, kun diskoisa komppi ja raastava new wave -raavinta hakevat tasapainoa välilleen. Nuori ja nälkäinen
Talking Heads nousee jälleen mieleen, mutta sehän on näissä olosuhteissa hyvä juttu.
Marginaaliin syvemmälle porautuva
Youth is Unconscious lähentelee jo takalaittoman rajoja, mutta pysynee kohkatessaan vielä jotenkuten pelikentällä, ja siellä rajoillahan kaikki kiinnostavin juttu tapahtuu. Tässä olisi nyt kaksi kaistaa tyrkyllä: popimpi svengaus ja kokeellisempi taiderock. Toivottavasti bändi valitsee kummankin ja uskaltaa napsia lisäpalasia naapureista. Terapiaa nauttisi isommissakin satseissa.
Mika Roth
Rifftera: Coda
Vaasalainen riffijyrä
Rifftera oli viimeksi tapetilla vuonna 2019. Tuolloin progeisiakin poreita deathin ja thrashin tuoksuiseen metallikeitokseen sekoitellut
Across the Acheron vei bändin soundia rohkein vedoin eteenpäin, mutta jatkoa albumille on saatu odottaa pitkään.
Coda EP summaa Riffteran kaksi uusinta sinkkua, jotka ilmestyivät kesän jälkimmäisellä puoliskolla ja pistää kavereiksi pari lisäraitaa. Muita siivuja väheksymättä on todettava, että ykkössinkku
No Turning Back kohoaa selvästi muun rintaman yläpuolelle. Vokaaleissa melodisuus lähtee ojentelemaan käsiään eeppisyyden suuntaan, vaikka karummistakin kärinöistä pidetään kiinni. Spektri on kuitenkin leveämpi ja se on hyvä, etenkin kun ryhmä uskaltaa versioida vielä
Iron Maidenin klassisen
Moonchildin. Ehkei ihan ässä, vaan ei myötähäpeääkään aiheuttava hetki. Startissa leukaan jysähtävä
Carved in Skin osoittaa myös hartioiden levenneen, kun isoa soundimaisemaa osataan ja uskalletaan hyödyntää.
Tarina ei kerro, josko seuraava albumi on jo suunnitelmissa, mutta aineksia ja potentiaalia tuntuu ainakin löytyvän. Ja nyt kun
Bruce Dickinsonin saappaita on jo kokeiltu voi tuleva tuoda tullessaan mitä vain.
Mika Roth
STINAKO: Spirit
Soliti
Ei kahta ilman kolmatta, ja olihan se jo alusta saakka tiedossa, että
STINAKOn EP-ketju on kolmiosainen. Kesän lopulla ilmestynyt
Body vei kuulijansa elektronisen popin väkevämpien virtojen luo, kuin taas analogisia syntetisaattoreita hiukan eri kulmasta hyödyntänyt
Mind lähti alkukesästä kokeellisempaa suuntaan.
Spirit on sielultaan räväkämpi ja paloltaan kirkkaampi, vaikka onkin sukua muille sisaruksille. Avausraita
Is This Happening? astelee vielä varoen eteerisemmän soundin polkua, mutta hatussa on jo pitelemistä kun
I Believe avaa pellit ja antaa tuulten puhaltaa tomut ulos talosta. Kitarapoprockin puolellehan tässä nyt käännytään, bändisoiton kutitellessa jopa gospelin jalanpohjia. Ei tässä hartaaksi äidytä, vaan nautitaan mielestäni siitä ihanasta kukkaisvoimasta, joka aikoinaan antoi 70-luvun nuorille folkkareille voimaa. Hammond soi, rummut paukkuvat ja basso möyrii hengen käydessä väkeväksi. Sielukas on myös pohtivampi
On the Edge, urkujen ja vokaalien käydessä herkkää keskusteluaan.
Nyt on kasassa kolme EP:tä ja helposti pitkäsoiton verran numeroita. Albumiformaatin kannattajana jäin kaipaamaan kokoavaa muotoa, mutta näen myös EP-trion edut ja kyvyn korostaa STINAKOn eri puolia. Onhan tämä upeaa kuunneltavaa annoskoosta huolimatta ja aina EP:t voi peräkkäin niputtaa itsekin.
Mika Roth
Topi Saha: Neuvoantaja / Iso kirkko palaa
Soit Se Silti
Taas kerran päädyin ihmettelemään ajan armotonta kulumista. Siitäkin on jo lähes vuosikymmen aikaa, kun
Topi Saha julkaisi
Nykyaika-albuminsa. Eikä
”pitkää ruususen unta nukkunut iskelmäprinssi” ole pitänyt itsestään isompaa ääntä sitten alkuvuonna 2018 julkaistun
Lopunajan rakastavaiset -pitkäsoiton.
Tuore tuplasinkku ei ainoastaan katkaise piinaavaksi venynyttä hiljaisuutta, vaan toimii myös ensimmäisenä askeleena tammikuussa julkaistavalle
Öitä-albumille. Tuottajana häärii monissa koitoksissa karaistu
Julius Mauranen ja kaksi ensimmäistä 20-luvun raitaa osuvat kohteeseen komeasti. A-puolen
Neuvonantaja on ronski ja rullaava poprock-ralli, jonka lievästi päällekäyvä rakenne puristaa juuri sopivasti ja oikeista kohdin. Eteerisempi
Iso kirkko palaa on puolestaan Sahan reaktio Notre-Damen katedraalin katastrofaaliseen tulipaloon. Aikakaudet saattavat vilistä silmissä ja silti kertoja voi hairahtua käänteentekevänä hetkenä pohtimaan täysin toissijaisia asioita – tai näin ainakin itse kuulemani tulkitsin.
Pientä tuomiopäivän maalailua ja kauniita tuokioita loppua odotellessa. Topi Saha on palannut ja folk-trubaduuri tuntuu lisäävän pelimerkkejä kohtalokkaalla laudalla, joten Öitä-albumia odotellessa.
Mika Roth
Tuomas JK Turunen: Aamunkoitto
Laulaja/lauluntekijä
Tuomas JK Turunen julkaisi pari vuotta sitten
Diippiin-sinkun, jolla rosoinen kitarapoprock kajahti sielusta niin että tuntui. Nyt meno on hivenen toisenlaista ja Aamunkoitto on saatesanoja lainatakseni 5-osainen teos, josta kompromisseja on ainakin turha etsiä.
Huomion nappaa reteen leveästi soitettu akustinen kitara positiivisine lattariviboineen. Nuotteja viskotaan
Matinea-instrumentaalissa korkealla itseluottamuksella, jonka jälkeen
Hiljaisuus pääsee esittelemään teoksen pääteemat. Aamunkoitto on ymmärtääkseni tarina kahdesta ihmisestä ja heidän toisinaan tulisiksikin käyvistä tunteista. Näin, vaikka talo on jo hiljentynyt ja ruuhkavuodet ovat jo takana.
Jälki lisää draamaa, muistojen virratessa kertojan mieleen ja
Taistelu ottaa viestikapulasta entistäkin tiukemman otteen. Ydinlanka on eteenpäin nojaava melodia, tunteiden loputtomat aallot, sekä taistelu nurkissa vaanivaa pimeyttä vastaan. Yö on samaan aikaan mahdollisuus, pimeys, alku ja loppu.
Taistelun finaalissa saavutetaan lakipiste, josta ankkuri
Elämän voitto voi hiljalleen laskeutua lepoonsa. Kyllähän tätä kuunnellessa tulee toistuvasti ihmeteltyä, että mitä äsken ja nyt oikeastaan tapahtuukaan. Progeisaa folkkia, tulista tunnetta ja täysin omillaan seisova viisiosainen teos.
Mika Roth
Urhosson: Dream Research, Pt. 2
Pocket Echos
Helsinkiläinen tuottaja/artisti
Urhosson on ollut viimeisien vuosien aikana monesti esillä Desibeli.netissä, viimeksi vajaa vuosi sitten
ACT EP:n tiimoilta. Tähän väliinkin on mahtunut yksi julkaisu, eli
Dream Research, Pt. 1, ja nyt palataan samaisen aiheen pariin, tosin hivenen muuntuneella kulmalla. Unten verhojen taa käy siis instrumentaalisten elektro/ambient -tutkijoiden matka.
Alitajunnan hallitsema unimaailma on toinen todellisuus, kartoittamaton ihme ja ainakin joillekin meistä myös inspiraation ja luovuuden lähde. Tämä kuuden raidan nippu on joukko unitarinoita ja unista kummunneita äänikenttiä, joissa
Dancing With Angels yhtenä hetkenä nostaa tuntoja ja toisena taas
Real or Not? pohtii nopeine nuotteineen koko näkyväisen aitoutta.
David Lynchiin juuriaan johtava
Woodsmen vetää sermejä sermien eteen, jättäen elektronisiin äänikenttiin väljiä reikiä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä
Hemispheres ottaa
Mike Oldfieldin perinnön ja tekee siitä jotain uutta.
Dream Research, Pt. 2 toimii kuten unet. Näennäisesti mitään ei tunnu hetkittäin tapahtuvan, mutta kaikki on alati liikkeessä, kiehtovan uniikissa kierrossa, josta voi löytää myös järjestyksensä. Tai oikeammin useita eri tasoja, järjestyksiä ja tapahtumaketjuja. Unet ovat säännöttömiä ja tuon vapauden Urhosson on löytänyt.
Mika Roth
Väinö Honkanen ja Valtio: Rock 'n roll -vuodet (kaljalla)
Rotta Records
Kaikella on aikansa, eikä mikään ole ikuista.
Väinö Honkanen ja Valtio -yhtyeen kohdalla loppu koitti lokakuussa 2024. Tuolloin ilmestyi bändin viimeiseksi jäävä Rock 'n roll -vuodet (kaljalla) EP. Kaivetaan kaapista siis musta puku päälle ja lähdetään vollottamaan ruumiinvalvojaisiin.
No ei sentään onneksi, sillä rempsakkaa kitararockia soittava yhtye on päättänyt lähteä pamahdellen ja räiskien tästä maailmasta. Paljon positiivisuutta kurakoistakin etsivästä elämänfilosofiasta kertoo jo avausraita
Rock ’n roll, jolla elon voiman kerrotaan löytyvän rokkailusta. Saapasta tantereeseen takoo myös suoraa rokettirollia edustava
Ei se niin mee ja kyllähän se komeasti menee maalipuiden välistä. Kaikista katkerin hetki lienee
Kaljalla, jossa kertojasta on kuoriutunut lähibaarin vakiojarru, joka myrkyttyy hitaasti elämänsä takaiskuista ja ’mitä jos’ -ajatushimmeleistä. Rautalankamaisempi
Vuodet katuu myös hetkisen joitain tehtyjä päätöksiä, mutta onneksi kulma on rehdisti positiivinen.
Tämä oli siis tässä ja tästä eteenpäin Honkanen jatkaa tahollaan musiikin luomista. Ankkurikappale
Anteeksi on komea päätös, inhorealismin antaessa iskua palleaan ja monoa takalistoon. Kuten todettua, kuka sitä nyt haluaisi poistua hiljaa hiipuen, kun kaiken voi lopussa pistää päreiksi. Rock’n’roll!
Mika Roth
Kantamus / Turhuus: split
Tämänkertaisen koosteen splitti-hyllyltä löytyy vain yksi julkaisu, mutta se onkin sitten painoluokassa superraskaat. Hardcore yhdistää idean tasolla yhtyeitä, joiden ilmaisu eroaa silti raikkaasti toisistaan.
Kantamus on jo monesta yhteydestä Desibeli.netissäkin tuttu orkesteri, eikä bändin sludgeinen runttaus ole menettänyt voimaansa tippaakaan. Tuoreessa muistissa on tietysti kevään 2022
Sun paras ei riitä koskaan EP, joka saa nyt kolmesta raidasta jatkoa. Eikä runtta ole suoraan sitä samaa vanhaa, vaan yllätystäkin tuupataan mukaan.
Mahdollista sinkkua arvottaessa olisin taipuvainen kallistumaan
Mielenpuolet-vedon kannalle, sillä rehvakkaasti räyhäävässä kaunokaisessa on sludgen raakuutta ja veikeää svengiä. Eikä tässä vain vispata lannetta hymy korvissa, vaan tunteiden kirjo on (tietysti) kallellaan mustempaan laitaan. Vielä enemmän saranaa kääntää ankkuri
Kätteni jäljet, jonka kolkko äänimaisema on sukua post punkille ja raa’alle taiderockille. Näin avauksena soiva
Kuoppa jää hiukan irralleen sisaruksistaan, kovan kivisateen paukuttaessa kuulijaa armotta. Toimii silti tuokin ja saa toivomaan lisää, kuinkas muutenkaan.
Turhuus ei ollut aiemmin tuttu orkka, vaikka on perustettu jo vuonna 2007. Oululais-helsinkiläinen hardcore punk -bändi on ehtinyt julkaista useammankin pikkukiekon, joten crustahtavan paketin olikin aika osua viimein kohdalle. Kolme raitaa lohkeaa myös splitin toiselta ryhmältä ja tyyliä osataan varioida rapeasti. Keskimmäisenä soiva
Täällä vartioin minä ottaa kantaa skenepoliisien toiminnasta, jossa muoto on ohittanut idean ja tietoviisaus todellisen kuulemisen. Nuo sanat sopivat muuten itse asiassa lukemattomiin muihinkin pikkupiireihin, joita uhkaa sisäänpäin lämpiävyys.
Raaka soundi rakentuu rakeisesta kitarasta, maltilla paukuttavasta rytmiryhmästä ja kärisevistä vokaaleista, eikä palikoiden järjestyksestä tai muodosta tarvitse valittaa. Tasapaino on herkkä ja vaihtuu biisistä toiseen.
Raha on mun valuuttaa nostaa HC-pitoisuuksia, mutta nytkin melodia pitää pintansa raaston alla ja soitossa on vinhaa rullaavuutta. Todellinen läpisyöttö on kuitenkin ankkurina pohjasta läpi tipahtava
Skenejeesus. Tämähän käy päälle kuin
Motörhead, metallisten palasten rämähtäessä osaksi tuhtia annosta ja lopun hilpeä finaali sai hymyilemään monestakin syystä.
Mika Roth
Lukukertoja: 736