Johanna

Mitä, Maj Karma vääntää Mustaa Paraatia? Miksi ihmeessä, mitäs tämä nyt on? Ensikuulemalta ajatus vaikutti hieman kyseenalaiselta, miksi tuota 80-luvun suomalaisen goottipunkin suunnannäyttäjää ylipäänsä täytyy tributoida? Eivätkö muutama vuosi takaperin ceedee-muotoon saadut Paraati-lämmittelyt olleet riittävä annos nostalgiannälkäisille?

Kun viiden biisin eepeen sitten pistää pyörimään ja syventyy Ylpön ja kumppaneiden Paraati-versiointien ääreen, ainakin se käsitys saa vahvistusta, että kyseessä todellakin on muistamisen arvoinen artisti. –83 julkaistulta Peilitalossa -levyltä tutut biisit ovat nimittäin synkkyydessään erittäin nautinnollista kuultavaa. Vaikkakin Karma -muodossa esimerkiksi Romanssi kuulostaa aika lailla juuri Karmalta itseltään, on synkkyyttä ja metallimausteita omassa musiikissaan yhdistelevä Karma juuri oikea ”soundien nykyaikaistaja” Mustalle Paraatille. Ylpön laulu on aina oma lukunsa sinänsä, mutta itse soitonkin puolesta levyn viisi kappaletta kuulostavat tuoreilta ja kieltämättä makoisilta. Ylpön mukaan Maj Karma tuntee jonkinlaista sielunveljeyttä Paraatia kohtaan, ja kieltämättä samoilla lääkkeillähän sitä Karmaakin on rakennettu. Sen puolesta oman ”esikuvan” tributoiminen on ihan ymmärrettävää ja tämän eepeen osalta myös oikein onnistunutta.

Romanssin tylyn toteava rakkaussuhdepohdinta Häiriön kieroilevalla kitaralla ja tiukasti juoksevalla rytmillä vakuuttaa heti alkuun. Muukalainen soi uhkaavan metallisena, Peilitalo junnaa viiltävän synkkänä. Ajatus on ehkä levyn toimivin raita kiertoineen ja biisin katkaisevine hiljaisuuksineen, vastaavaa synkkyyttä saa kotimaisesta musiikkitarjonnasta hakea. verta ja ruusuja... Metalliset kasvot koputteluineen jylhällä laululla päättää vartin soitannon tyylillä. Ei siis syntikoita ja kasarisaundeja, vaan synkän metallihtavia näkemyksiä synkistelyn suunnannäyttäjästä.