Velvetcut: The Great Chameleon

Rockhopper

Velvetcut on tumman säröistä ja kovasti 90-luvulta kuulostavaa kitararockia soittava yhtye, jolta historia on pitkä ja yllättävänkin vaiherikas. Vuoden 2012 Electric Tree -pitkäsoitto vei aikoinaan ryhmän soundia aivan uuteen suuntaan, kun uran alun goottirock-vaiheet vaihtuivat industrial rockin ryskeeseen ja elektromelskaukseen. Kortit vaikuttivat lupaavilta ja kaiken piti olla valmista isoon läpimurtoon – mutta sitten koitti suuri hiljaisuus.

The Great Chameleon on ensimmäinen albumi kolmeentoista vuoteen ja kuten arvata saattaa, on moni asia muuttunut bändin saralla. Saatesanoissa nostetaan esiin rakkaus flanellipaitoja ja ysärin särökitararoita kohtaan, mikä myös tuntuu, kuuluu ja näkyy halki kymmenen raidan ja reilun 31 minuutin matkalla. Kiteytys on yksi avainsana, sillä vain kaksi raitaa ylittää neljän minuutin rajan ja neljän numeron kohdalla jopa kolmen minuutin raja jää saavuttamatta. Kiteytys, positiivinen yksinkertaisuus ja toisinaan suorastaan brutaaliksi käyvä suoruus ovat uuden Velvetcutin keskeisiä voimavaroja. Historiaan ovat jääneet elektrorockin ja goottailun haamut, aivan kuin mitään sellaista ei koskaan olisikaan ollut.

Laulaja/basisti Tomi Asuintupa vetää vokaalit sopivan epäpuhtaina, vaikka sanoista saa halki kiekon kiitettävissä määrin selkoa. Kitaristi Topi Wiio antaa keppinsä murista, säristä ja louhia, eikä rumpali Vesa-Ville Välimäki säästele hartioitaan silloin kun iskujen pitää tuntua. Soittaa osataan ja rokata jaksetaan, mutta jokainen trion jäsen osaa myös pidätellä voimaa, muuntaa soundiaan ja näin rynnäköihin kerätään vieläkin enemmän voimaa. Rock ja rapa siis roiskuvat, mutta rakenteet ovat yllättävänkin tarkoin pohdittuja, rakennettuja sekä toteutettuja.

Uuden maailman tarpeiden sekä odotusten mukaisesti sinkkua on pistetty ulos kiitettävään tahtiin sitten reilun vuoden takaisen Eating Machine -ykkössinkun, joka aloitti huhtikuussa 2024 uuden aikakauden. Sinkun paukkuva kerroskakku on kiistatta melkoista ysäriryskettä, jonka ydin on melodiakulku, josta voi löytää mm. Oasiksen. Viime kesän grungeisempi Do I Do puristaa Nirvanan hengessä, kun taas Lady! (Panic is on the way) hakee pientä Rolling Stones -vibaa, astumatta kuitenkaan liian räikeästi linjojen ylitse.

Näiden ikkunoiden kautta bändin maailma saattaa vaikuttaa turhankin tarkoin sommitellulta mosaiikilta, mutta äänekkäiden vetojen takaa löytyy aina idea ja kulma. The Great Chameleon tuntuu ehkä liiankin moneen taipuvaiselta ja muuntuvalta oliolta, joka saa pohtimaan: mikä näistä osin hienoistakin raidoista on sitten ominta Velvetcuttia? Onko kameleontilla omaa väriä tuon kaiken sävyloiston alla?

Olen lievästi epävarma, mutta kun Run Rabbit Run takoo kulkuaan ja jenkkimäisemmin puksuttava Paranoid Inc. etenee, huomaan kyllä hyräileväni mukana. Velvetcut osaa koukuttaa ja hurmata, joten hymy nousee epäröiden suupieleen, jos nyt Same Old Song hiukan jumittaakin ja 7 Deadly jättää ruosteisen jälkimaun suuhun.