Vehje: Poispoikkeen

Humu Records

Nyt ollaan monellakin tasolla tulkinnanvaraisilla vyöhykkeillä, jolloin tulee olla erityisen varovainen ja tarkka niin sanoissaan kuin teoissaan. Vehje on tuttu orkesteri. Tiesin siis jo ennakkoon ryhmän alkuvoimaisen punkin, rockin ja taiteellisuutta huokuvan tajunnanvirran luoman cocktailin olevan jotain muuta. Siis sellaista makua, josta joko viehättyy ikihyviksi, tai jota inhoaa sydämensä pohjasta. Tämä on havaintoni ja summaukseni, johon olen päätynyt altistettuani erilaisia ihmisiä bändin musiikille/möykälle/melulle. Kukin poimikoon itselleen sopivan termin.

Saatteen mukaan Poispoikkeen on ryhmän debyyttialbumi, mikä sysää vajaan kolmen vuoden ikäisen Puolkuppia-kiekon EP:ksi. Eihän se tosiaan varttiakaan kellottanut, joten kai se sitten oli EP. Tulkintoja synnyttää myös yhtyeen kitararock, jossa torvet voivat törähdellä, vokaalit ovat enemmänkin osin huudettuja aforismeja ja kaiken kaoottisuuden keskelle nousee toistuvasti kauniiksi haukuttavia osuuksia.

Punk on – tai ainakin sen piti olla – rajaton mahdollisuus, avoin lippu, sekki ja paperi, jolla voi tehdä mitä vain. Idea oli jalo ja juuri sitä Vehje mielestäni nyt toteuttaa peräti 14 raidan verran. Muodot muuttuvat, ideat lentelevät siinä missä säleetkin, kun asioita sattuu ja tapahtuu. Pelätään ja rakastetaan, kummastellaan ja pähkäillään mm. arkea, pimeää, hölkkää ja vanhuutta. Sielua punnitaan, kunnanmiehiä ja muita virallisia tahoja vilahtelee siellä täällä ja väliin saadaan vielä Ilimotusasioita, juuri noin monella i-kirjaimella.

Esikoispitkäsoiton saatteen yhteydessä muistetaan mainita 33 1/3 kierroksen nopeuden lisäksi myös se, että yhtye nauttii kulttimainetta. Vaan mikä on tuo kultti ja missä siihen voi liittyä, vai olenko jo mukana? Kulttia tai ei, Poispoikkeen on melkoinen trippi mielen yöhön, päivään, iltapäivätansseihin, aamukrapuloihin ja lisko diskoihin. Kesäinen Pitäs, pitäs / Aarreloitsu -tuplasinkku on tietysti mukana, kun kaksi napakymppiä nyt kohdalle osui.

Sakkiin on sopinut sen kummemmitta ongelmitta myös kafkainen Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street) -sinkku, jonka kahdeksaa minuuttia lähentelevä pituus on miltei sama kuin koko Terveisiä EP aikoinaan kellotti. Hurja siirto ja hämmentävä modernin taiderockin, runouden ja pirteän tajunnanvirran purkaus, joka käyttää massiivisen mittansa viisaasti. UKK:n Kennedyyn sekoittava progepunkrockin visio on niitä asioita, joita jokaisen kokeellista rockia arvostavan tulisi kokea ennen kuolemaansa. Tapahtui se sitten taikaluodin tai meteoriitin iskemän myötä.

Poispoikkeen on melkoinen rytkäisy, muutenkin kuin plus 27 minuutin mitassaan. Se on mielestäni pitkälti suomalaisen miehen ja mielen tutkielma, joka ei aina näe edes eteensä ja pystyy silti tähyämään vuorten ylitse. Parkaisu elon rattaista, kuraisten huomioliivien ja simahtaneiden matkapuhelinten akkujen maailmasta, yön tunteina tietysti. Punk, rock, taiderock, spoken word, savolaisuus, härmäläisyys, pohjoisuus, iäisyys. Ja ehkä, kenties, myös perimmäinen viisaus, jemmattuna Outokummun vuoren sisältä löytyvästä puupiirongista, tai jostain siitä läheltä.