Pienet

Pienet - Kesäkuu 2025

06.06.2025

Alien Chicks: Forbidden Fruit
Hideous Mink Records & SO Recordings

Lontoolainen postpunk-bändi Alien Chicks osui onnekkaan sattuman kautta kohdalleni ja trion toinen EP juuttui nopeasti soittoon. Postpunkin kanssa on totuttu saamaan mielenkiintoisiakin yhdistelmiä kuunneltavaksi, eikä Forbidden Fruit ole suinkaan myyntitiskin perinteisempää laitaa edustava tapaus.

Kärkiraitaa on haastava poimia näin värikkäästä ryppäästä, mutta sydämeni kallistuu villisti loikkivan Mr Musclen puoleen. Tyylilaji vaihtuu leikaten rockista doupattuun funkjazzpoppiin, raskaasti paukuttava rytmiryhmä osaa svengata kuin RHCP parhaimmillaan ja vokalistin sanapurkaukset saavat korvat humisemaan. Toinen selkeä valtti on villisti tempova Babe, jonka 124 sekuntia ehtivät viedä biisin hellään suvantoon puhaltimineen ja harmonioineen kaikkineen, alasimen leijuessa alati päiden yllä. Ja kyllähän se alas tippuu viimeisen minuutin aikana. Laulajan veikeys ei hautaudu kurvien silmukoihin, vaikka tiukkaa tekee, mutta olisin kaivannut lisää Donkeyheadin kaltaisia suorempia osuuksia.

Outous on hyve tiettyyn pisteeseen asti. Ensikosketuksella lontoolaiset tuntuivat puristelevan liikaakin biisejään, etenkin kun sovitukset silppuuntuvat kovin pieniksi konfeteiksi. Say Fish näyttää ankkurina, että plus kolme minuuttiakin onnistuu ja lähes intromainen Dairylea taitaa olla tarvittava pysäkki kaiken keskellä, joten peukku jää sojottamaan hieman epävarmasti ylöspäin.

Mika Roth

Bobomobile: Validation

Bobomobile on, saatesanoja lainatakseni, kotimainen post-punkin ja indien superbändi. Isojen sanojen takaa löytyy iso kokoonpano. Seitsemällä jäsenellä on kokemusta mm. Bad Sauna ja Lala Salama -yhtyeistä, vain pari nimeä mainitakseni. Yleisempien bändisoitinten rinnalla törähtelee saksofoni ja kun rumpalin vierellä häärii perkussionisti, niin soundikenttä on tietysti laveampi, monisyisempi ja taipuisampi.

Validation on neljän energisen siivun EP, jonka myötä huomaan kerran toisensa jälkeen pohtivani Talking Headsin kunnianpäiviä. Eli Stop Making Sense -livelevyn aikaista menoa, jolloin kaikki oli orkesterille mahdollista. Split-sinkku heitetään välittömästi tuleen ja ryhmän samaan aikaan terhakka, villi ja tiukasti kuosissa pysyvä bändisoundi tempaisee välittömästi mukaansa. Funkimmin ujeltava What Will Be Left on se täydellinen hitaampi numero, jolla soundin matala pääty laskostuu kauniisti ja koukkua viuhuu ilmassa. Validation pukkaa palloa diskorockin huikentelevaisella voimalla, mutta pieni tehonlisäys ei hajota rakennelmia, vaan luo enemminkin seuraavaa tasoa mahdollista tulevaa silmällä pitäen. Devot on selvästi kuultu, mutta vain maustaminen mielessä, eikä mennyt sotke nykyisyyttä.

Bobomobile kulkee satunnaisista varjoista huolimatta tien valoisampaa puolta ja Wonderful Time For Living taitaa kiteyttää olennaisen niin sanoin kuin sävelin. Olisiko kahden EP:n jälkeen jo albumin aika?

Mika Roth

Gods & Punks: Holograms

Päräyttävästi nimetty Gods & Punks on brasilialainen stonerbändi, jonka musiikin yhteydessä vilautetaan myös progerock-korttia. Kiistatta kolmen biisin EP:llä riittää kurveja, etenkin kun lyhin kipale kellottaa lähemmäs seitsemän minuuttia, mutta nelikon soitto nojaa selvemmin mielestäni Black Sabbathin alkupään tuotantoon.

Eikä nojassa ole mitään pahaa, sillä sinkkubiisi A Million Tinfoil Hats osaa hyödyntää vaihteiden vaihdoksia ja grooven muutosta soitossa. Kitaristi Rodrigo B on Iommin saloihin tutustunut, mutta riffi on kuningas ja tässä biisissä sellainen sykkii vahvana ytimessä. En täysin ymmärrä sinkkuvalintaa, sillä keveämmällä askeleella kulkeva Hologram on puhdasverinen menoraita, jonka sijoitus EP:n avaajaksi on täsmälleen oikea siirto. Vokalisti Alexandre C kiskoo vaarallisen läheltä mestari Osbournea, mutta ryöstöstä on turha puhua – etenkin kun Hologramin kohdalla tekstikynäkin iskee tulta. Hitaampi väliosa johtaa tietysti nopeampaan iskukohtaan sooloineen kaikkineen, vaan hitaus tuo nyt voimaa ja kasaa pyramidista entistäkin mittavamman.

EP on mielestäni tarpeettoman varman päälle pelaava kokonaisuus, etenkin kahden ensimmäisen raidan osalta. Ankkurina soiva Destiny Doom on selvästi biisitrion rohkein osa, jolla teksti ryöppyää ja eksoottisemmat melodiat iskevät tulta. Moista rohkeutta kaipaisin vastaisuudessa enemmänkin.

Mika Roth

Illuminati Hotties: Nickel on the Fountain Floor
Hopeless Records

Illuminati Hotties - kuinka loistava nimi bändille? Yhdysvaltalainen Sarah Tudzinin johtama indierock-yhtye on julkaissut jo kolme albumia sekä ison pinon sinkkuja, eikä tahti tunnu asettuvan pajalla. Nickel on the Fountain Floor on peräti viiden uuden biisin joukko, jota voi pitää mielestäni suorana jatkona viimekesäiselle Power-pitkäsoitolle.

Startti on sähäkän energinen. Sinkkubiisi 777 karkaa korkealle ja kaartelee kauniin melodiansa yllä kuten kärkibiisin kuuluukin. Tudzinin kuulas laulu ja rapea kitararocksoundi pelaavat yhteen antaen roson ja melodian silittää vuoroin. PUP liittyy joukon terävimmän biisin mäiskintään, kun Wreck My Life kaipaa lisää voimaa – ja sitä kanadalaiset punkrokkarit tuovat kontillisen mukanaan. Pitkäsoittojen väliin jäävälle EP:lle tyypillisesti mukana on pari oudompaa siivua, eikä pumpulissa leijuva dreampop-pala Hollow ole simppeli hetki. Soundikentillään leikittelevä Bright Sun on ennemminkin osoitus Tudzinin soundivelhotaidoista, mutta vaimeasti pilvien takaa helottava aurinko omaa lämpöä. Rempsakka ankkuriveto Skateboard Tattoo osoittaa riffikynän terävyyden, hypäten täysin uuteen suuntaan. Brutaalisti alle kahteen minuuttiin paketoitu herkku heittää peliin vieläpä vokaaliharmoniat ja kaikki.

Nickel on the Fountain Floor on värikäs joukko kappaleita, jotka eivät ehkä mahtuneet albumille. Mutta näin pikkuannoksena ne rakentavat yhdessä näyttävän EP:n, jolla on omat ansionsa ja puolensa.

Mika Roth

Janne Katajan hometalohelvetti: Aivokuolema Paulo Coelholla

Janne Katajan hometalohelvetti kuuluu nimiin, jotka on helppo muistaa, vaikka otsikon toimivuudesta voi olla montaa mieltä. Punkahtavaa kitararockia paiskova trio kokeili erilaisia linjoja muutaman vuoden takaisella Kestävyysvaje EP:llä, mutta nyt nippu on tiiviimpi.

Kahdesta sinkusta allekirjoittaneen kirjoissa hitusen tarttuvampi, eli Mä en haluu lopettaa, on sysätty kylmästi ankkuriksi. Lähemmäs alkuperäistä seiskaseiskaa kiilaava veto on joukon lyhin, mutta oleellinen mahtuu napakkaan kuoreen. Sinkuista soittolistoilla enemmän glooriaa kerännyt Kadonnut iskee tiskiin timmimmän kertsin, josta laskeudutaan perinteitä kunnioittaen säkeistön suvantoon, kunnes on taas uuden nousun aika. Rakenne uuttaa voimaa kontrastista, mutta lähes neljän minuutin mitta lopun kertauksen kanssa on jo siinä ja siinä. Kahdesta ’uudesta’ numerosta Mihin kaikki mun rahat menee hieroo onnistuneesti kyynärpäitä suomirockin kanssa ja avaa uusia suuntia triolle, vaikka punkista tiukasti kiinni pidetäänkin. Tartu hetkeen toteuttaa suht onnistuneesti otsikkonsa ideaa, melodisuuden päästessä hivenen enemmän pintaan, vaikka trion kitara-basso-rummut kolmikanta rosoisena pysyykin.

JKH antaa soundin mennä ruvelle, mutta säröisyys synnyttää positiivista, maanläheistä energiaa. Kitara jauhaa, rytmiryhmä takoo ja stemmat toimivat siihen malliin, että tässä lähestytään jo genren pääsarjaa.

Mika Roth

Kanzer: Sinking in the Rain / Dopeland
Filosofiaa on se vaan

Kanzer väänsi kellon viisareita onnistuneesti, kun yhtyeen materiaalia vuosilta 2002-2008 kasaan koonnut Satanic Advisory Explicit Everything -vinyyli ilmestyi. Mustaa ja noisehtavaa paahtoa oli hankala haarukoida perinteisten genrenimikkeiden kanssa, eikä tuore seiskatuumainen ole edeltäjään verrattuna ainakaan yksinkertaisempi tapaus.

Saatekirjeessä jyväskyläläis-helsinkiläiseksi saastametalliyhtyeeksi tituleerattu Kanzer on pistänyt uutta materiaalia kasaan parin raidan verran. A-puolen Sinking in the Rain on selvästi helpommin lähestyttävää kamaa, jolla metallisuus pääsee puhkeamaan pariin yllättävään kukkaan. Retroinen heavy rock on osuva sanapari, kun väliosan kaartelua tarkastelee, tosin vinksahtaneet soundileikit ovat lähes puolet kokemuksesta. Synkkää paahtoa, blackin puolta pitävää vokalisointia ja – saksofoni? Toimii. B-puolen Dopeland polskahtaa altaan syvään päähän ja vieraileva DJ Joniveli kiepsauttaa skrätseillä aivot nätisti rusettiin. Raita on periaatteessa rauhallinen, mutta tämä on sellaista davidlynchmaista rauhaa, jossa pinnan alla vilahtelee ties mitä outouksia ja pimeyksiä. Jekku B-puolella on kuitenkin se, että outous ei ole itsetarkoituksellista ja biisin sisällä on kaarensa, jotka päätyvät hälytyssireenien tuolle puolen.

Pinon kummallisin tallenne, jolla selvästi taitavat muusikot ja näkemykselliset sovittajat ovat saaneet kasaan askarruttavan ääniannoksen. Tässä on aitoa imua ja taikaa, siispä pyydän: antakaa Kanzerille mahdollisuus.

Mika Roth

Kirke: Sulla ei oo lupaa / Auta!

Homeroksen mukaan Kirke ei ollut kovinkaan kiva tapaus, mutta eipä Jämsänkoskelta kotoisin oleva metallikuusikkokaan sieltä helpoimmasta päästä ole. Olen tottunut lukemaan ties minkälaisia musiikin kuvauksia saatesanoissa, mutta nyt yhtye osuu naulan kantaan. ”Testamentin ja PMMP:n tunnustamaton äpärä” on toteamuksena harvinaisen totta.

Kirke rakentaa tankkinsa aidosta ja rokkaavasta metallista, mutta on upottanut paksun panssarin alle popahtavamman metallin moottorin, jota ei emmitä myöskään revittää kunnolla tarpeen vaatiessa. A-puoleksi nostettu Sulla ei oo lupaa läimäisee klähmijöiden näpeille armotta, kun vokalisti Miia kirjaimellisesti huutaa raivonsa julki. Elektrometalli ja räyhäys luovat jännitteitä, jotka kiristyvät loppua kohden ja luovat väkevän klaustrofobisen tunnelman. B-puoli Auta! on alkuvoimaisen thrashin, pienten elektrovivahteiden ja isoksi käyvän pop-melodiakoukun yhteenliittymä, jonka kertosäe yllätti tekstin negatiivisista ulottuvuuksista huolimatta. Eikä siinä vielä kaikki, sillä viiden minuutin tuolle puolen jatkuva kappale paljastaa korttejaan verkkaisesti ja tarjoaa pari mojovaa taklausta ennen loppuvihellystä.

Kirke avaa pelin kunnon tuplapamauksella ja näillä näytöillä kuusikolta voi odottaa tulevaisuudessa oikeastaan mitä vain. Mahdollisuudet ja vaihtoehdot suorastaan kutkuttavat mielikuvitusta.

Mika Roth

Kovaa Rasvaa: Tarinaksi paketoitu valhe
Svart Records

Kovaa Rasvaa iski nelisen vuotta sitten pöytään Tasaluvulla tulevaisuuteen EP:n. Pisti hiljaiseksi, kun seitsemän hc-punkin hedelmää saatiin survottua reiluun yhdeksään minuuttiin. Neljä vuotta myöhemmin annoskoko on kasvanut kahdeksaan raitaan ja plus 12 minuuttiin, vaan kuinka rasva polttaa?

No, ihan hiton korventavasti, jos totta puhutaan. Biisit viskotaan ankkuria lukuun ottamatta niskaan selvästi alle kahden minuutin tuliryöppyinä, joissa on silti tilaa suorittaa yllättäviäkin käännöksiä. Väärä päätelmä haahuilee stonerisessa väliosassa aikansa ja sinkkuveto Nokkakolari kuulostaa hetken varttia vaille doomilta, eikä bändin silti tarvitse tehdä ainuttakaan kompromissia. Kaikkea on liikaa leikittelee myös kuulijan kanssa, nopeat vyörytykset ottavat koville, mutta soittajien tekniikka ja vokalistin keuhkot pitävät pintansa. Reilusti alle minuutin mittainen Keinotekoisesti valmistettu saattaa hiukan törkkiä, vaan eiköhän sekin liene tarkoituksellista mukavuusalueelta ulos tönimistä.

Seitsemän ensimmäistä raitaa muodostavat ’normaalin’ Kovaa Rasvaa -annoksen, kunnes ankkuri Sahan laita tulee ja kellottaa lähes neljä minuuttia. Eivät soittajat mitenkään kilahtaneet ole, vaan kyseessä on vanha kunnon piiloraitajekku. Viimeisen hiljaisuuden jälkeen soi musiikillinen kummajainen, jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä aiemmin kuullun mäiskeen kanssa. Ja tämä ei ole valhe.

Mika Roth

Krypta: Lasipalatsi
Svart Records

Melodisen kitararockin iskelmällisemmällä puolella viihtyvä suomirockryhmä Krypta julkaisi kuuden biisin EP:n, jolta löytyy tosin vain yksi täysin uusi kappale. Kaveriksi pistetty lainabiisi ja neljä liveraitaa täyttävät kuitenkin koria siinä määrin, että korvaa kannattaa kallistaa Kryptan suuntaan.

Avauksena soiva Lasipalatsi on kiistatta onnistuminen komein kunniamerkein, eivätkä saatekirjeen puheet Juicesta ole lainkaan perusteettomia. Iskelmää on nipsaistu mukaan parin kiehkuran verran, groovekkaat koskettimet jylisevät ja stemmalaulut kaikuvat. Olisiko tämä suomistonerpoprockia? Nicolas Kivilinna -cover Rauhattoman rukous täydentää maisemaa kuin koivu suomalaista järvimaisemaa, eikä Kasevan ja Baddingin väliin osuminen ole tässä maassa koskaan tuloksetonta toimintaa. Liveraidat ovat kaikki loppuvuodesta 2023 ilmestyneen Outo laakso -albumin paloja, joista rokkaavampi Outo laakso ja melankoliassa marinoitu Tuntematon, pimeä rullaavat jykevällä bändisoundilla ollen silti samaan aikaan silkkisen pehmeää piirtelyä. Vaan viekö isompaa hard rock pyörää pyörittävä Suuri voima sittenkin live-pokaalin itselleen?

Krypta loistaa uudella biisillä ja osaa vainuta toimivan lainan. Näin odotukset toista pitkäsoittoa kohtaan vain kasvavat. Lasipalatsi loistaa ja bändi osoittaa, että keikoillekin kannattaa tulla toteamaan ryhmän iskuvoima.

Mika Roth

Larri Himma: Punainen vespa

Kauneus voi joskus olla aavemaista, puoliksi pelottavaa ja hyvällä tavalla kylmäävää. Laulaja/lauluntekijä Larri Himma saavutti mielestäni jotain ainutlaatuista pari vuotta sitten Syvänmeren kala -sinkulla. Kuulas ja elektronisesti työstetty pop toimi myös alkuvuodesta julkaistulla Törmätään-sinkulla, ja nyt sinkkupari on saanut kaksi uutta kappaletta kavereikseen.

Himman kyky luoda näennäisen niukoista aineksista dramaattisia hetkiä ja syvältä kouraisevia tunteiden vyyhtejä on huomionarvoista. Vähemmän on enemmän, painotusten ja yksittäisten äänten, jopa akustisen kitaran kielen vinkauksien, ollessa oleellisia osia. Teksteissä pieni ihminen on maailman tyrskyjen käsissä usein voimaton. Törmätään-kappaleen kertoja voi vain toivoa ihmettä, joka saisi ihastuksen kohteen huomaamaan tämän. Punainen vespa on rakkauden piirityksessä Troijan hevonen, jota ei ole edes olemassa. Yksin on taas yksin, hukassa ja vailla oikeaa tarkoitusta ilman toista. Tosin nyt koetaan myös tarinallinen käänne, sillä kertoja on lähtijä, joka sulkee onnen näin taakseen. Usein toisen ihailussa liikutaan jo liki pakkomielteitä, mutta Himma saa sentään pidettyä kaipuun osapuilleen terveissä mitoissa.

EP kuulostaa modernilla tavalla ajattomalta. Kaiutetut vokaalit, akustiset soittimet elektronisten rytmien ja naksahdusten seassa, mosaiikkimaiset tekstit. Melankolia on alati läsnä ja silti sivussa, haikean kauniina.

Mika Roth

Liminal Spirit: Pathways

Tämän koosteen ainoa yhden kappaleen mittainen EP on Liminal Spiritin luomus. Yhdysvaltalainen yhden miehen progressiivasta doom/avant-garde metalia luova projekti on tullut siihen tulokseen, että mammuttimaista Pathways-raitaa on turha jakaa edes osiin, joten yhdellä monoliitilla mennään – ja komeasti.

Metalli on painoluokaltaan raskaamman puoleista, mutta osia ja vaiheita riittää siinä määrin, että kuvauksen ’progressiivinen’-sana täyttyy ongelmitta. Kaiken soittava Jerry Hauppa on kuuleman mukaan halunnut luoda äänikenttiä, joiden avulla henget voivat siirtyä muista ulottuvuuksista keskuuteemme. Tavoitetta lähestytään rakenteella, jossa yksikään vaihe ja osuus ei toistu. Kappale kehittyy alati, muuntuu melodisuuttaan rukaten ja pysähtelee toisinaan uuden teeman äärelle – mutta vain hetkiseksi. Raskaat vasarat pitävät metallijunan liikkeellä ja kappale nojaa alati eteenpäin, puskee niskaan hellästi, mutta puskee silti. Instrumentaaliraidan lopussa kuullaan jotain puheelta vaikuttavaa, mutta sanat jäävät säröisten kitaravallien ja tuhdin rytmisoiton alle – kuten on luultavasti ollut tarkoituskin.

Pathways on matka useammalla tavalla ja tasolla, mutta Hauppa osaa mielestäni riittävissä määrin rakentaa tartuntakohtia, jotta kappale/teos ei juutu paikoilleen. Kiehtovaa ja taatusti erilaista henkivoimaa.

Mika Roth

Mvsno: Syyskuu
Suhina Records

Syyskuu saapui tänä vuonna aikaisin. Mvsno on rap-artisti, joka ravistelee genren rajoja ja reunoja, eikä Syyskuu EP jää millään tasolla puolitiehen. ”Mä erotun massasta ku Nepalin lippu” -julistetaan sangen sinkkukelpoisessa Syyskuun kasi -vedossa, eikä suotta. EP:n seitsemän raitaa mahtuvat alle 22 minuuttiin, avainsanan ollessa tunnelman.

Mvsno pelailee soundien kanssa, mutta huomiota itselleen vaativat myös kappaleiden koukut ja tarkoin pohditut rakenteet. Elektroniset kerrokset limittyvät vokaalien kanssa ihailtavan vaivattomasti, rytmipuolella uskotaan pienempään jälkeen, mikä antaa vastavuoroisesti sanoille enemmän tilaa. Eikä tuota tilaa jätetä käyttämättä, kun Misokistin kanssa vedetään Gameface ja superitsetietoinen Hunajasimaa törkkii ärsytysnappia sormi punaisena. Tummin tuokio koetaan kiusaamishelvetistä kertovan Ei ne tienny -kipaleen aikana, mutta nyt ei pelätä sanoa mitään, ei edes nostaa kättä ylös tilanteista karmeimmassa. Elo on varjoisaa, huolet kertyvät ja silti Lämmitä mua valitsee muistaa paremmat hetket, eronkin jälkeen. Raja mustan ja harmaan välillä on epäselvä, mutta se on silti olemassa.

Syyskuu merkitsee kesän päättymistä ja pimeämmän vuodenajan saapumista. On taas kestettävä yksi talvi lisää, yksi pimeä kausi ja samalla on taas yksi vuosi vähemmän elämää jäljellä. Syyskuu ei kuitenkaan ole lohduton, valoton ja iloton, ei edes Kotipihan loppusummauksissa. Moni on poissa, vaan ei kertoja.

Mika Roth

Riikkahoi: Vihreään

Kuulin viimeksi Riikkahoista 10-luvun lopulla. Elektropop-duon Superrakkautta-debyyttialbumi osoitti laulaja/lauluntekijä Riikka Ahon ja tuottaja Antti Silvennoisen yhteistyön pelittävän, eikä kuulaan pelikonsolimaista soundikenttää ole lähdetty sen kummemmin keksimään uudelleen.

Kasari on siis cool ja retro kunniassa, kun Kaislikossa suhisee ja Vihreään leikittelee lofi-Princen hiekkalaatikolla. Hitaammin souteleva ja vaikuttavampaa taivaanrantaa synin maalaileva Jäät ovat kauan sitten sulaneet palaa toukokuun puoliväliin, jonnekin 80-luvun alkuun kaiketi, vaan melodian koukku nappaa hanakasti kiinni ja biisin kiehtovan erilainen virtaus toimii. Ja puhuttaessa oudosta tulee Kevään soittolista ja nappaa itselleen pystin tuossa kisassa. Lyriikat taitavat olla puhdasta tajunnanvirtaa, kosketinkuvion jännittävä silmukointi kiertää periaatteessa yhtä ja samaa pistettä, mutta muuntuu, kasvaa ja jalostuu niissä reilussa kahdessa ja puolessa minuutissa, jotka biisille suodaan.

Musiikissa on sääntönsä, tai vähintäänkin tottumuksensa. Niiden rikkominen ja seinään viskely ei ole mitään uutta puuhaa, mutta kolistelun voi tehdä liikoja paikkoja päreiksi laittamatta. Riikkahoin tapauksessa soundin matalateknisyys ja ylikuulas äänimaisema ovat periaatteessa yliastuttuja loikkia, mutta kun Tuuli – aallot – joutsen – aah! sulkee EP:n, niin vaikea tässä on keltaista korttia heilutella. Toimii, ja tänään se riittää.

Mika Roth

The Cosins: Extended Play Two

The Cosins -nimestä ei puutu u-kirjainta. Ei, vaikka kyseessä on kahden serkuksen bändi, joka luo folkahtavaa ja americanalta tuoksahtavaa musiikkia. Duo uskoo biisin voimaan, melodiaan ja autenttisiin/itsesoitettuihin instrumentteihin, eli luomulla mennään, mutta sähköiltäkään ei pistetä täysin ovea säppiin.

The Cosins tekee juttujaan tavoillaan, vaan vapaus ei ole kirous. Harva aloittaisi EP:tä pisimmällä siivulla, etenkin kun lyhyempää ja nopeampaakin olisi tarjolla. On the Road to California on biisinelikon ainoa kolmen ja jopa neljän minuutin virstanpylvään ohittava numero, mutta biisin leppoisan positiivinen asenne ja aurinkoinen luonne on loistava avaus. Lisäksi kipalenelikko muodostaa paperilla löyhän tarinan, jossa kertoja/päähenkilö vaeltaa paikasta ja tilanteesta toiseen, mikä perustelee valittua järjestystä. Olisin silti nostanut paalupaikalle kantria kuvaan tuovan Why Don’t You See -rallin, jolla roots rehottaa ja kielisoittimet sekä stemmat kukoistavat. Suorempaa tartuntapintaa tarjoaa EP:n sulkeva Blueline, sähköisemmän ja kiivaamman soundin johdattaessa ajatuksia ison veden tuolle puolen, eikä My Old Friend pienine The Beatles -viittauksineen ole heikko lenkki kedon kukista nivotussa ketjussa.

Ollie ja Jay ovat serkuksia, mutta myös asiansa osaavia ja vision omaavia muusikoita. Extended Play Two on ymmärtääkseni duon esikois-EP, toivotaan sen saavan jatkoa tulevaisuudessa.

Mika Roth

Vehje: Pitäs, pitäs / Aarreloitsu
Humu Records

Miten jatkaa täydellisen saavutuksen jälkeen? Alkuvoimaista meuhkaamista ja filosofista pohdintaa toisiinsa lantraileva Vehje osui keskelle häränsilmän keskustaa vuoden 2022 Puolkuppia-kiekolla. Siinä silmät pyörivät päässä musiikillisen iskuhumalan voimasta, kun rupinen – ja samaan aikaan hienostunut – möyhennys teki selvää vastarinnasta. Uusi tuplasinkku on näin paljon vartijana, joten kuinkahan käy?

A-puolen Pitäs, pitäs on helpommin syliin kopattava tapaus, jolla Vehje räyhää punkahtavan kitararockin ja kulmikkaan rytistelyn parissa. Puhekieltä suosiva vokalisti huutelee henkilökohtaisen työlistan asioita aina imuroinnista maailmanpelastamiseen saakka. Painettahan moinen latvaan muodostaa, kun pitäisi niin mahdottoman moneen revetä – ja olla samaan aikaan rento, kiireetön, läsnä ja leppoisa, perkele! B-puolen Aarreloitsu yllättää hiljaisemmalla soundilla. Saksofoni soittelee verkkaan pientä kuviota, teksti on tajunnanvirtarunoutta, mielen mikromakrokosmosten labyrinttia ja Kafkan hengessä ulottuvuusvapaata ajelehdintaa. Musiikki kiihtyy ja loitsu vie meidät suoraan suuren salaisuuden äärelle, joka on tietysti… niin, jääköön se vielä salaisuudeksi.

Vehje on kumma tapaus ja outo lintu, joka ei kuitenkaan rakenna tekemistään silkan kummallisuuden varaan. Syyskuulle luvataan ihka oikeaa albumia, joten viimeistään silloin palataan asiaan.

Mika Roth

Youth Code: Yours, With Malice
Sumerian Records

Youth Code on yhdysvaltalainen Sara Taylorin ja Ryan Georgen muodostama industrial/elektro-rock yhtye. Yours, With Malice on puolestaan viiden superkiukkuisen ja energiaa räiskyvän raidan joukko, jolla bändi heijastelee pandemian aikoja. Tuolloin duo päätyi tekemään runsaasti materiaalia, jota nyt hissukseen julkaistaan.

Duon rakkaus Depeche Moden ja New Orderin kaltaisia synapop-pioneereja kohtaan on yksi palanen kaavaa, mutta lopputulema on useimmiten lähempänä angstisen Nine Inch Nailsin tekemisiä. Taylorin raskaasti efektoidut vokaalit ovat yhtä soramursketta korvakäytävissä ja hakkaavat rytmit eivät helli, vaan muistuttavat ennemminkin industrialrokkareiden tekemisistä. Wishing Well voisi mainiosti olla KMFDM:n tekosia, kun taas Make Sense sukeltaa syvemmälle yöhön, mielen pimeälle puolelle ja Skinny Puppyn hallinnoimiin universumuihin. Tanssittavampi ja klubimaisempi In Search of Tomorrow heittää kuitenkin onnistuneesti oman jokerin peliin ja raivoisa ankkuri I’m Sorry kääntää viimeistään pelin Youth Coden eduksi.

Yours, With Malice on tahollaan koosteen ehdottominta ja äärettömintä paahtoa, mutta kaikelle on tarkoituksensa ja paikkansa. EP:n materiaali on saanut muhia hyvän aikaa sitten pandemian ja tällä erää kannen alle kiireettä hämmentely on toiminut keitoksen hyväksi.

Mika Roth

Lukukertoja: 345