Jonsjooel: Bacchus

Nocturnal Gathering

On syli avoinna luoksesi saapuvia levyjä, joiden maailmat aukenevat tuosta vain. Ja sitten on niitä toisia levyjä. Ovensa ja ikkunansa tiukasti puoliauki/kiinni pitäviä äänten taloja, jotka ovat aina jollain tasolla mysteerejä. Bacchus on selvästi kirjoissani jälkimmäiseen ryhmään kuuluva kaunis kummajainen.

Jo kahden vuoden takainen Lullabies for Younger Self -albumi sai minut pähkäilemään Jonsjooelin luoman taidepopin edessä, eikä Bacchus ole ainakaan simppelimpi tapaus. Vaan kuka simppeleistä levyistä nyt pitäisikään, paitsi tietysti valtaisat poppia kuluttavat massat, jotka tämä levykokonaisuus jättänee suurelta osin kylmäksi.

Miksi sitten olen jäänyt kiinni tähän levyyn? Miksi olen kuunnellut sitä jo kirjaimellisesti viikkoja, vaikken ole vieläkään kaiketi löytänyt vastauksia moneen kysymykseeni? Koska Bacchus on mysteeri, kaunis ja outo ääniavain, joka lupaa rikkauksia aina seuraavan kummun, metsän, lammen ja korttelin takaa, kunhan sinne vain pääsee. Ja ainoa tie on kuunnella, todella kuunnella ja antaa ajatustensa vaieta äänten edessä.

Jonsjooelin usein lievästi särkyvät äänimaisemat ovat mielestäni kuin ääniunia, elektronisten, ambientmaisten ja folkahtavien säteiden muodostaessa toismaailmallisia spektrejään sattumanvaraisen tuntuisesti. Paitsi että sattumalla on luultavasti paljon pienempi rooli, kuin mitä alussa uskoin. Lähimmäs ’normaalia’ poppia keinuva Don’t Fight It Off on viehkeä dreampopin kudelma, usvamaisilla horisonteilla ja aineettomilla askelilla. Selvemmin orgaaniseen maahan ankkuroituva Feeling Alive on sekoite tunnistettavia kielisoittimia, vihellystä ja tahattomia (?) rasahduksia. Vokaalit tuntuvat kerralla purkitetuilta ja lämmin välittömyys leimaa kaikkea.

Näiden kahden sinkkuraidan lisäksi nimiraita Bacchus uskaltaa flirttailla valtavirran kanssa hetkittäin. Tosin nytkin soundit ajetaan rikki, ruvelle ja säröille, mutta se on toisaalta Jonsjooelin tapa ja siten osa kokemusta. Vihellyskoukku on puhdasta timanttia ja alla kulkeva kuvio toimii. Puppy Dogin teema pääsee myös pariin kertaan melkein nousemaan vauhtiin – vaan ei sitten kuitenkaan.

Kappaleiden aineksista moni poppari olisi taikonut tarttuvaa ja miellyttävältä tuoksuvaa perustahnaa, mutta Jonsjooelin käsissä massoista muodostuu persoonallisia äänitilataideteoksia. Yksinkertainen suoruus voi olla toisinaan nättiä, mutta rikkinäiset pinnat ovat näin ehkä sittenkin kauniimpia. Kunhan niitä vain osaa arvostaa muodoissaan ja nähdä säröjen, rakojen, välien ja reikien taakse.

Jonsjooel ei piiloudu kuitenkaan mielestäni efektien, särön ja savun sekaan. Ennemminkin hän jättää kaiken avoimeksi, toisinaan jopa brutaalilla tavalla. Miksi Morning jää kesken? Mistä Golden oikein kertoo? Kysymyksiä vailla vastauksia, mutta ehkäpä kykymme edes kysellä on joskus vastauksia tärkeämpi.